Miten uutiset tehdään

Miksi kaikkea tätä mistä tässä kirjassa on kerrottu, ei ole kerrottu uutisissa ja valtamedioissa? Ihan yksinkertaisesta syystä. Kansa tekisi välittömästi vallankumouksen, jos se tietäisi miten asiat todellisuudessa ovat. 

Se, joka hallitsee ja kontrolloi tietoa, hallitsee sekä menneisyyttä että tulevaisuutta. Kun selvittää kansainvälisten tietotoimistojen historiaa ja omistussuhteita, voi hyvinkin ymmärtää sen, miksi kaikkea ei kerrota tai miten yksipuolisella tiedotuksella tuotetaan propagandaa.

Tässä postauksessa käyn läpi kansainvälisten uutistoimistojen historiaa. Aloitan kuitenkin Rupert Murdochista. Jätän tästä postauksesta pois brittiläisen mediamogulin nimeltä Robert Maxwell, koska hänen osuutensa esimerkiksi kansainvälisessä pedofiiliringissä on yksinkertaisesti niin laaja, että se vaatii ihan oman käsittelyn.

Rupert Murdoch ja News Corp.

Australialaissyntyinen, nykyään yhdysvaltalainen, mediamoguli Rupert Murdoch, on News Corporationin ja sen jatkajien Fox Corporationin ja uuden News Corp -yhtiön perustaja sekä hallituksen puheenjohtaja. Murdoch aloitti uransa yhdellä isältään perimällään sanomalehdellä Adelaidessa. Vuonna 1986 Murdoch osti myös Bostonissa sijaitsevan televisioaseman CBN (Christian Broadcasting Network), jonka tv-evankelista Pat Robertson omisti ja oli perustanut. Kauppahinta oli 28 miljoonaa dollaria.[1]

Rupert Murdoch oli joutunut ottamaan isältään perimänsä lehdet johdettavakseen jo 21-vuotiaana, koska hänen isänsä kuoli yllättäen. Murdoch laajensi ja levittäytyi aggressiivisesti Australiassa, mutta siirtyi sen jälkeen valloittamaan Britanniaa, jossa monopoliaseman saavuttaminen oli hankalaa. Murdoch oli oppinut isältään, että poliitikot voidaan ”ostaa”. HS:n reportaasissa Mediamogulin perintö 5.1.2022 Jaakko Närhi kirjoittaa:

"Tabloid-lehdet eivät riittäneet Murdochille. Hän halusi laajentaa Times of Londonin kaltaisiin laatulehtiin ja televisioon mutta törmäsi Britannian medialainsäädäntöön, joka pyrkii estämään yhden henkilön omistamien mediakonglomeraattien synnyn. Murdoch pani tukensa konservatiivipoliitikko Margaret Thatcherin taakse. Kun Thatcher nousi maan pääministeriksi 70-luvun lopulla, aukesivat Murdochin edessä olleet portit. Hän osti ensin Times of Londonin vuonna 1981. Televisiokanava Sky Newsin hän perusti vuonna 1989."[2]

Murdochin tie oli nousta pystyyn Yhdysvalloissa, koska mediayhtiön laajentuminen TV-toimintaan 1970-luvulla oli Yhdysvaltain lainsäädännön takia mahdotonta, koska vain Yhdysvaltain kansalainen voi omistaa TV-kanavan. Murdoch muutti New Yorkiin hankkien monen paikallisen sanomalehden lisäksi New York Post -tabloidin, mutta TV-kanavan omistaminen sai odottaa siihen saakka, kunnes ilmestyisi sopiva poliitikko  ”ostettavaksi”. HS:n jutusta löytyy vastaus, kuka tämä poliitikko lopulta oli:

"Yhdysvalloissa asuva Murdoch asemoi New York Postin republikaaniehdokas Ronald Reaganin taakse ja auttoi tätä voittamaan New Yorkin osavaltion vuoden 1980 presidentinvaaleissa. NYT:n mukaan presidentiksi noussut Reagan auttoi Murdochia Yhdysvaltain kansalaisuuden saamisessa. Mediamogulista tuli liittovaltion kansalainen vuonna 1985, ja pian hän oli ostanut ensimmäiset yhdysvaltalaiset televisiokanavansa sekä elokuvastudio 20th Century Foxin. Ne olivat ensimmäiset osat yhtiöstä, josta kasvoi mediajätti Fox. Tämän nimen alla toimii Yhdysvalloissa jo yli 200 paikallistelevisiokanavaa, maan katsotuin kaapeliuutiskanava Fox News ja useampia urheilukanavia."[3]

Elokuvastudio 20th Century Fox, joka on tällä vuosisadalla 21st Century Fox siirtyi Disneyn omistukseen, kun se ilmoitti studion ostamisesta 14. joulukuuta 2017, ja kauppa saatiin päätökseen 20. maaliskuuta 2019.

Rupert Murdochilla on vahvat siteen Vatikaaniin, niin kuin oli myös Ronald Reaganilla, joka aloitti viralliset diplomaattisuhteet Vatikaanivaltion kanssa vuonna 1983.[4] Vuonna 1998 Rupert Murdochista tehtiin St. Gregoryn ritarikomentaja kardinaali Roger Mahonyn suosituksesta, koska tämä oli antanut rahaa katolisen kirkon koulutusrahastoon. Vuotta myöhemmin hän lahjoitti 10 miljoonaa dollaria Los Angelesin katolisen katedraalin rakentamiseen. Tiedot löytyvät katolisen kirkon uutistoimiston sivustolta. 

Kuva kaapattu lähteestä: 

https://www.mtsu.edu/first-amendment/article/975/vatican-city-u-s-recognition-of

Tässä kohtaa haluan muistuttaa eräästä poliittisesta ajanjaksosta, joka liittyy Thatcheriin ja Reaganiin. Heidät molemmat opittiin tuntemaan ns. konservatiivisen uusoikeiston nimellä. Yhdysvalloissa vieläpä korostettiin Reaganin harrasta kristillisyyttä, joka on tietenkin erittäin kyseenlainen johtuen hänen yhteyksistä Vatikaaniin. Mikään ei saa tämän blogin kirjoittajan protestanttisuutta muuttumaan. Vatikaanin päämies eli paavi on antikristus, joka jakaa näitä kunnianosoituksiaan myöntämällä merkkihenkilöille ritariuden. Välillä nämä nimitykset toki menevät vähän pieleenkin, kuten esimerkiksi Jimmy Savilen tapauksessa, mutta vaikka Savile jäi kiinni kauheista teoistaan, hänen ritariuttaan ei voida evätä.

Vuonna 2011 myös Murdochin ritariutta kyseenalaistettiin, koska hänen toimintansa lehdistössä joutui rikostutkintaan. Katoliseksi kääntynyt konservatiivipoliitikko Ann Widdecombe totesi hyvin paljastavasti katolisen kirkon ritarijärjestelmästä: "Kirkko jakaa nämä ritarikunnan jäsenyydet oikealle, vasemmalle ja keskelle – isojen pohattojen ja valtiomiesten kaltaisille. Uskon kuitenkin, että ne pitäisi varata niille, jotka ovat työskennelleet lujasti kirkon asian eteen - niille, joiden ponnistelut jäävät usein ylistämättä."[5]

Mutta oliko Murdoch myös Daniel Morganin (1949–1987) murhan takana? Morgan oli brittiläinen yksityisetsivä, joka murhattiin kirveellä pubin parkkipaikalla Sydenhamissa Lontoossa vuonna 1987. Useista Metropolitan Policen tutkimuksista, pidätyksistä ja oikeudenkäynnistä huolimatta rikos on edelleen ratkaisematta. Vuonna 2021 julkaistiin riippumaton katsaus Morganin murhan tutkinnan käsittelystä ja siinä havaittiin, että Metropolitan Policella oli "eräänlainen institutionaalinen korruptio", joka oli salannut tai kiistänyt tapauksen tutkinnan puutteet.

Rikostoimittaja Vikram Dodd kirjoitti 14.6. 2021 The Guardian -lehdessä otsikolla Daniel Morgan report could link Rupert Murdoch empire to ‘criminality’. Jutun mukaan Rupert Murdochin mediaimperiumia voidaan arvostella sen yhteyksistä yksityisetsivä Daniel Morganin murhan epäiltyihin. Hänen kuolemaansa tutkiva virallinen tutkimus lähetti varoituskirjeitä ihmisille. Yksi osoittaa, että vuoden 1987 murhaa tutkiva paneeli on harkinnut lakkautetun News of the World -tabloidin kuvailemista "osalliseksi murhaan liittyvään rikollisuuteen".[6]

Tieto tuo valtaa ja rahaa

Tieto on valtaa, mutta elintärkeään taloudelliseen päätöksentekoon liittyvän tai siihen vaikuttavan tiedon saaminen ennen muita tietää suunnattoman paljon enemmän rahaa ja vaikutusvaltaa. Tämän opetuksen antoi Nathan Mayer Rothschild (1777–1836), joka tunnetaan pankkiiriliike N.M. Rothschild & Sons perustajana. Rothschildin toiminnasta alkaa käytännössä kansainvälisten uutistoimistojen historia. Hän oli ensimmäinen, joka tiesi, että tieto on rahaa. Laajan kirjekyyhkysverkostonsa ansiosta Rothschildin pankkihuone esimerkiksi tiesi Lontoossa ennen muita, että Englanti oli voittanut Ranskan Waterloossa taistelun Napoleonia vastaan. Rothschild huijasi ryhtymällä myymään osakkeitaan ja valtionosuuksiaan, jolloin muut sijoittajat alkoivat myös myydä, koska päättelivät Rothschildin tietävän sodan kulun päättyneen englantilaisten tappioon. Osakekurssit laskivat pohjalukemiin, kun kaikki halusivat osakkeistaan eroon. Päivän päätteeksi Rothschild osti arvonsa menettäneet osakkeet muutamalla shillingillä. Ja kun oikea tieto saavutti Lontoon, osakkeiden arvo nousi pilviin. 

Rothschildin tiedonsaanti perustui alkuun kirjekyyhkyihin. Maailman ensimmäinen uutistoimisto perustettiinkin – yllätys yllätys Ranskassa. Se tunnetaan nykyään nimellä Agence France-Presse (AFP). Se perustettiin vuonna 1835 nimellä Agence Havas, mutta se muutti nimeään vuonna 1944. AFP on maailman vanhin uutistoimisto ja kolmanneksi suurin uutistoimisto Associated Pressin (AP) ja Reutersin jälkeen. Vuonna 1846 perustettu Associated Press (AP) perustettiin New Yorkissa. EW Scripps haastoi sen vuonna 1907 perustamalla United Press Associationin ja William Randolph Hearstin vuonna 1909 International News Servicen, jonka United Press osti ja muodosti United Press Internationalin vuonna 1958. 

Reuters perustettiin Englannissa vuonna 1851, ja se on nyt maailman toiseksi suurin uutistoimisto, jolla on yli 2000 toimistoa ympäri maailmaa. Neuvostoliiton aikana Venäjällä perustettiin vuonna 1925 Telegraph Agency of the Soviet Union (TASS). Kiinan uutistoimisto Xinhua perustettiin myöhemmin nimellä Red China News Services. Näistä kansainvälisistä uutistoimistoista merkittävin näyttää kuitenkin olevan Reuters. Se on onnistunut vaikuttamaan moniin maailman historian tapahtumiin joko julkisesti uutisoimalla tai sitten käyttämällä uutiskanaviaan salaisesti poliittisiin päämääriinsä.

Vapaamuurareita hallitsevan varjoeliitin kannalta Venäjän laaja keisarikunta oli ongelma 1800-luvulla, koska sen tsaari Aleksanteri I:n lakkautti vuonna 1822 koko keisarikunnan alueelta vapaamuurariloosit ja kielsi niiden toiminnan. Vapaamuurarit eivät kielloista välitä. He organisoivat toimintaansa salaisesti. Vapaamuurareiden viha tsaareja kohtaan oli kuitenkin huomattava. Krimin sota oli vapaamuurareiden toinen yritys kaataa tsaarinvalta Venäjällä. Ensimmäinen yritys oli ollut Napoleonin sotaretki Venäjälle.

Krimin sodan (1853–1856) historiasta kerrotaan, että sitä johdettiin huolimattomasti, ja sille olivat tyypillisiä logistiset ongelmat sekä välinpitämättömyys sotilaiden palvelusoloista. Krimin sota oli myös ensimmäinen suuri sota, jossa joukkotiedotusvälineet vaikuttivat poliittisiin prosesseihin erityisesti Britanniassa. Tämän mahdollistivat lennättimen käyttöönotto, jonka ansiosta tiedonvälitys sanoma- ja aikakauslehtiin oli aiempaa nopeampaa, sekä sotatoimialueelta otetut valokuvat ja tehdyt piirrokset. Ensimmäinen nopeaan teknologiaan perustuva kansainvälinen uutistoimisto oli vuonna 1851 saksalaissyntyisen Paul Julius Reutersin 34-vuotiaana perustama lennätinkeskus Aacheniin, joka sijaitsi Belgian ja Hollannin rajalla. 

Reuters toimitti sähkösanomia ja uutisia Berliiniin ja myöhemmin Brysseliin. Reuter muutti pian Lontooseen, jossa hän lähetteli sähkösanomia Doverin ja Calais’n välillä. Pian yritys laajeni, ja hän listasi sen Lontoon pörssiin. Heti sen jälkeen Pariisin ja Lontoon välille avattiin lennätinlinja. Vuonna 1865 Reuter perusti Reuter’s Telegram Companyn (Reuterin sähkösanomayhtiö). Reuters siirtyi välittömästi sen perustamisen jälkeen Rothchildin omistukseen Lontoossa. Reuterista itsestään tuli Britannian kansalainen vuonna 1857. Reuterin yritys lähetti ensimmäisenä isoja uutisia Eurooppaan, kuten tiedon Yhdysvaltain presidentin Abraham Lincolnin murhasta 15.4.1865.  

Yhdysvalloissa vuonna 1861 presidentiksi noussut Abraham Lincoln ei kuulunut vapaamuurareihin eikä siten halunnut ottaa salapuolueelta ohjeistusta. Lincoln ei painostuksesta huolimatta halunnut perustaa keskuspankkia tai lainata rahaa Rothschildin pankkihuoneelta, koska ymmärsi sen alistavan Yhdysvallat velkavankeuteen. Rothschildin näki etelävaltioiden ja pohjoisvaltioiden talouskiistojen tarjoavan mahdollisuuden käynnistää ja lainoittaa Yhdysvaltojen sisällissotaa ja siten velkaannuttaa maa Rothschildien hallintaan. Taustalla oli jo pitkään ollut ongelmana Rothschildien näkökulmasta se, että maahan ei ollut saatu aikaan pysyvää keskuspankkijärjestelmää.

Rothschild Archives website -sivustolta löytyy varsin mielenkiintoista historiatietoa Rothschildin pankkihuoneen käyttämästä salakoodikielestä: ”August Belmont & Co New Yorkissa saattaa kirjoittaa "Ankle Antic fifteen", mikä tarkoittaa "Pay 1315" (nilkka = maksa 1000; Antic = maksa 300).”

Historioitsija Gary Allen on kertonut kirjassaan None Dare Call it Conspiracy (1976), että Yhdysvaltain sisällissodassa Rothschildin agenttina toimi juuri edellä mainittu August Belmont. Belmont rahoitti Lincolnin johtamaa pohjoisten osavaltioiden Unionia, ja Etelän konfederaatiota puolestaan rahoittivat Erlanger-suvun kautta Rothschildin sukulaiset.[7] Rothschildin pankkiirisuku käytännössä rahoitti molempia osapuolia sodassa. Rothscildin pankkiirisuku yhdessä kansainvälisten pankkiirien kanssa rahoittaa sodissa molempia osapuolia. Pekka Lahtisen väite vuonna 1994 julkaistussa kirjassaan Maailman yhdentyminen – historian petollisin hanke ei liene tuulesta temmattu, kun hän toi esille, että sama rahaeliitti rahoittaa molempia osapuolia sodassa:

"Kansainväliset pankkiirit ovat rahoittaneet molempia osapuolia jokaisessa sodassa ja vallankumouksessa vuodesta 1776 lähtien. Sekä brittiläisillä että amerikkalaisilla tiedustelu-upseereilla on aiheesta luotettavaa asiakirjoihin perustuvaa todistusaineistoa. Esimerkiksi New Yorkilainen pankkiiri Jacob Schiff Paul Warburgin pankkiiriliikkeestä lahjoitti Venäjän vallankumouksen aloittamiseksi 20 miljoonaa dollaria vuonna 1917. Lahjoituksen vahvistaa "The New York Journal-American"-lehti 3.2.1949 kirjoittamalla: "Jacobin pojanpoika John Schiff on arvioinut nykyään, että hänen isoisänsä sijoitti noin 20.000.000 dollaria bolševismin lopulliseen voittoon Venäjällä."

Millaista uutistuotantoa Reuters pitää yllä tänä päivänä? Reuters pääliiketoiminta ei enää nykyisin ole ollut toimia pelkästään kaikkia kansalaisia palvelevana uutistoimistona. Sen kokonaistulosta esimerkiksi vuonna 2003 oli mediayritysten osuus vain noin seitsemän prosenttia. Reuters on keskittynyt nykyisin palvelemaan talouselämän etuja ja hankkimaan sen toimijoille kuten osakevälittäjille, sijoitusrahastoille ja investointipankeille ja suuryrityksille taloudellista hyötyä, ja palvelee nopeilla reaaliaikaisilla analyyseillä, katsauksilla, ennusteilla ja taulukoilla sähköistä kaupankäyntiä osake- ja sijoitusmarkkinoilla. Palveluista joutuu maksamaan, mutta tiedonsaanti ennen muita edesauttaa välttämään kurssitappioita. Reutersin sisällä uutistoimittajat ovat jo vuosia sitten kritisoineet uutisten kärkeä, johon väistämättä nousee talous- ja teknologianäkökulma. Perinteisen journalismin arvot ja taidot on heitetty romukoppaan.[8]

Koska Reutersin kaltainen kansainvälinen media toimii yhteistyössä kansainvälisen talouspoliittisen eliitin kanssa, on varsin epätodennäköistä, että media toimisi kansalaisten edun mukaisesti. Tästä on hyvänä ja valaisevana esimerkkinä Antti Kivimäen journalistiikan alan tutkielma (2005), jossa on tuotu esille Reutersin yksipuolinen ja todellisuutta vääristelevä uutisagenda. Kivimäki oli ottanut esimerkkinä Reutersin välittämän (14.10.2003) uutisen, jossa Bolivian taloutta ja uusliberalistista politiikkaa ajanutta presidenttiä piti Reutersin uutisen mukaan suojella panssarivaunuilla, kun kansa oli lähtenyt kadulle mellakoimaan ja vaatimaan muutosta. Mellakoiden taustalla ollutta kehitystä eli sitä miten uusliberalistisella kauppapolitiikalla Etelä-Amerikan maat, Bolivia mukaan lukien, oli väkisin avattu kansainvälisille monikansallisille yrityksille, ei uutisissa kerrota.  Reutersin uutiset eivät nosta kärkeen sitä näkökulmaa, että globalisaatiosta olivat hyötyneet lähinnä kansainväliset yritykset – maiden omien asukkaiden kustannuksella. Reutersin näkökulmana ja uutisen kärkenä oli suojella angloamerikkalaisia kauppapoliittisia etuja.[9] 

Kivimäen mukaan tämä yksipuolinen asenne ja näkökulma välittyivät uutisen sanavalinnoissa ja esimerkiksi siinä, miten mellakkaa kuvattiin passiivimuodoilla kasvottomana, epämiellyttävänä ja yhteiskuntarauhaa uhkaavana häiriönä. Mellakoitsijoita syytettiin myös kansainvälisestä terrorismista, vaikka syytös oli täyttä propagandaa. Tarkoituksena oli vain tukahduttaa kaikki vastarinta.

Huoltovarmuuskeskuksen mediapooli ja Venäjän trollit

Vaihtoehtomediat ja kansalaisaktiivit ovat väittäneet, että Suomessa toimii mediapooli, joka toimii hyvin synkroniassa toistensa kanssa. Nämä kriitikot ovat väittäneet, että mediat toimivat tänä päivänä enemminkin valmiin tiedon jakajana, kuin keskustelun herättäjänä. Onko mediapooli myös portinvartija? Suomen huoltovarmuuskeskuksen kanssa samoissa tiloissa toimiva Suomen Lehdistö -niminen julkaisu tarttui aiheeseen. Toimittaja Pasi Kiviojan kirjoittamassa Salaseura nimeltä Mediapooli on kyselty valmiuspäällikkö Tero Koskiselta kommentteja netissä leviävistä teorioista. Artikkeli on julkaistu Suomen Lehdistössä 6/2019.[10] Artikkelin mukaan mediapoolin tehtävänä on ”suojata median vapaata toimintaa” eikä säännellä tai päättää sen sisällöistä. Tarkistetaanpa asia huoltovarmuuskeskuksen sivustolta.

Mediapooli[11] on vuonna 2014 huoltovarmuuskeskuksen alaisuuteen perustettu yhteenliittymä. Sen tehtävänä on turvata median toiminta myös kriisitilanteissa:

·       tukee tiedonvälityksen teknistä varautumista kriisitilanteisiin ja varmistaa siten sananvapauden toteutumisen

·       edistää kyberturvallisuutta mediayrityksissä

·       seuraa informaatiovaikuttamisen ja sosiaalisen median ilmiöitä

·       ohjaa ja seuraa oman alansa yritysten varautumista

·       järjestää koulutus- ja harjoitustilaisuuksia

·       Poolin muodostavat alan yritykset, poolin johtoryhmä ja alatyöryhmät sekä poolin toimisto. Mediapoolin sopijaosapuolet ovat Medialiitto ry. ja Huoltovarmuuskeskus

Mediapoolin yhtenä tehtävänä on ainakin siis mm. ”edistää kyberturvallisuutta mediayrityksissä ja seurata informaatiovaikuttamisen ja sosiaalisen median ilmiöitä”. Salaliittoteoreetikon näkökulmasta tästä mediapoolin perustamisen ajankohdasta nousee esille pari seikkaa. Perustettiinko mediapooli sen takia, että valtamediat saivat pari haastajaa: Ilja Janitskinin Mitä Vittua -lehden ja Janus Putkosen Verkkomedian?

Jälleen kerran tämän kirjan kirjoittajalla on mielikuvitus päässyt valloilleen. Voivatko tuollaiset ns. ”huuhaalehdet” haastaa valtamediaa millään tavalla? Jotain kummallista täytyy taustalla olla, joten tarkastellaanpa tilannetta tarkemmin.

Porvoolainen teatteriohjaaja ja käsikirjoittaja Janus Putkonen, jonka äiti oli ollut pitkään YLE:llä töissä, kyllästyi median yksinapaisuuteen geopoliittisissa asioissa. Hän pisti pystyyn oman julkaisun, jossa julkaistut jutut eivät olleet yksipuolisesti läntisistä kanavista, vaan myös muista läheistä. Toimittajan näkökulmasta seurasin tuota mediaa itsekin ja tein taustatutkimusta – todetakseni, että Verkkomedia paljasti joissakin asioissa asioiden todellisen laidan – kuten esimerkiksi sen, että Maidanin kansannousussa Ukrainassa vuonna 2014 ja sitä seuranneessa vallankaappauksessa oli mukana CIA:n salaisia iskuryhmiä ja äärioikeistoa. Se sopii oikein hyvin kuvioon, kun tuntee CIA:n salaisesti johtamien Naton salaisten armeijoiden historian.

Onko siis aivan harhaanjohtava ajatus, että koko mediapooli oli hyvin nopeasti perustettu tarkkailemaan juuri Putkosen kaltaisia somevaikuttajia? Januksen oman kertomuksen mukaan häntä tarkkailtiin, jopa niin, että turvallisuuspalvelun helikopteri oli häntä jahdannut Itsenäisyyspuolue IPU:n kokoontuessa eräällä maatilalla Varsinais-Suomessa. 

Jos kerran mediapoolin tehtäviin kuului tarkkailla somevaikuttajia, siinä tapauksessa Januksen tiedonvälitystoimintaa varmasti seurattiin huoltovarmuuskeskukseen kuuluvassa mediapoolissa. Putkonen on kertonut, että hän ei edes tuntenut noihin aikoihin Ilja Janitskina eikä oikein tiennyt Mitä Vittua -lehdestäkään mitään. Ja kuitenkin YLE:n toimittaja Jessikka Aro oli niputtanut nämä kaikki somevaikuttajat yhden ja saman sateenvarjon alle - he olivat kaikki Venäjän disinformaation levittäjiä eli Putinin trolleja. Suomessa on tutkiva journalisti annettu entisille "piripäille". Jessikka Aro itki tätä, että hänen nuoruudessa hankittu huumetuomio amfetamiiniriippuvuudesta oli kaivettu esille, hänen uskottavuutensa horjuttamiseksi.

Mitä Vittua -lehden toimittaja Ilja Janitskin oli kuitenkin jo poistunut Suomesta noihin aikoihin Espanjaan, koska MV-lehden ympärillä kuohui. Lehti oli villi foorumi, jossa kaikki pääsivät sanomaan ääneen patoutumiaan ilmeisesti ilman mitään sensuuria. Ilja Janitskin oli perustanut koko lehden ”läpällä”, mutta lehti saikin aikaan hurjan someilmiön.

Janitskinia alettiin jahdata kuin suurrikollista. Janitskinin tueksi ilmestyi Tiina Keskimäki, joka nykyään toimii aluevaltuutettuna. Tiina Keskimäki oli havainnut omassa oikeudenkäyntiprosessissaan suomalaisen oikeusvaltion poliittisen korruption ja oli yrittänyt saada mediaa ottamaan asioita käsittelyynsä. Keskimäki löysi tuossa vaiheessa itsekin löytänyt MV-lehden, koska hän koki, että se oli sillä hetkellä ainoa julkaisu Suomessa, jossa saattoi myös tuoda esille kritiikkiä poliittisia päättäjiä kotaan. 

Samaan aikaan kun MV-lehden ympärillä kuohui, Putkonen sai tuossa vaiheessa joltain tuttavaltaan huoltovarmuuskeskuksesta varoitussoiton, että kannattaa poistua nopeasti EU-alueelta. Putkonen pakeni Ukrainan separatistialueelle Donbassiin. Janitskin teki virheen, kun lähti EU alueelle.

Mitään puolueetonta tai todellisessa mielessä objektiivisuuteen pyrkivää tutkimusta ei ole Ilja Janitskinista ja MV-lehden toimista tehty. Jessikka Aron Putinin Trollit kuvaa aihetta viihteellisesti informaatiosodan näkökulmasta. Janitskin kuvataan kirjassa rikolliseksi, joka pakoili vastuuta. Janitskin sairastui ulkomailla syöpään. Lopulta Interpol-haun kautta hänet saatettiin Suomessa oikeuden eteen tuomittavaksi. Tiina Keskimäki tulkitsi, että Janitskin oli joutunut poliittisen ajojahdin kohteeksi, koska lehti oli myös paljastanut poliitikkojen hämäriä bisneksiä. 

MV-lehti on saanut maineen valemediana. Sen päätoimittajana toimii nykyään Janus Putkonen. On vaikeata ottaa puolueetonta kantaa lehden sisällöstä tai sen totuudenmukaisuudesta. MV-lehti oli Janitskinin aikana oma ilmiönsä rasismista. Sen herättämä suosio ehkä kertoo suomalaisten suuresta pelosta ja huolesta maahanmuuton lisäännyttyä.

Janitskin oli maanpaossa Suomesta Andorrassa vuonna 2017. Vaikka hän oli Interpol-haun kautta etsintäkuulutettu, häntä ei heti palautettu Suomeen, koska hän tarvitsi hoitoa syöpäänsä. Hän oli vangittuna Andorrassa, mutta oikeuslaitos vapautti Janitskinin loppuvuodesta 2017 paikallisesta vankilasta. Siellä hän oli istunut elokuun alusta saakka kansainvälisen etsintäkuulutuksen vuoksi. Se taas johtui Helsingin käräjäoikeuden tekemästä vangitsemispäätöksestä. 

Suomessa Janitskinia epäiltiin tuolloin useista rikoksista, kuten törkeästä kunnianloukkauksesta, kiihottamisesta kansanryhmää vastaan sekä tekijänoikeusrikoksista. Espanjan ja Ranskan rajavuoristossa Pyreneeillä sijaitsevaan pikkuiseen Andorraan Janitskin päätyi espanjalaisen asianajajansa suosituksesta. Sitä ennen Janitskin asui hieman yli 200 kilometriä etelämmässä Barcelonassa. Siellä paikallinen poliisi ehti ottaa Janitskinin hetkeksi kiinni kansainvälisen etsintäkuulutuksen vuoksi. 

Läpällä alkanutta toimittajan työtä Janitskin kuvaili vuonna 2017 näin: ”Tein sitä ihan sunnuntaihommina vasemmalla kädellä, en osannut edes kirjoittaa oikein. Pilkut ja pisteet menivät miten sattuu, mutta se ei näköjään haitannut ollenkaan.” Janitskinin ronski amatööripuuhastelu upposi moniin suomalaisiin: ”Ihmiset hoksasivat, että MV-lehdessähän julkaistaan kaikenlaista.  "Ja sitten aloin saada sähköposteja, että voisiko julkaista myös tätä ja tätä. Ajattelin, että julkaistaan sitten kaikki.” 

Kun toimittaja kysyi vuonna 2017 Janitskinilta kommenttia, siitä että MV-lehti oli arvostellut suomalaista mediaa nimittelemällä sitä valtamediaksi ja valemediaksi. Janitskin sanoi tuolloin jälkimmäiseen väitteeseen, että suomalainen media oli siihen itse syyllinen: ”Mediatalot huolestuivat MV-lehden suosiosta ja alkoivat julkaista minusta valheellisia juttuja, joissa oli keksitty esimerkiksi kaikenlaisia rikosepäilyjä. Suomalainen media itse aiheutti lumipalloefektin ja teki MV-lehdestä suositun tekemällä minusta kuuluisan.”[12]

Luottamus valtamediaan heikkenee

Eihän se tietenkään ole ihme, että luottamus valtamediaan heikkenee, koska valtamedian parista on löytynyt todistettavia valheita. Hannu Yli-Karjanmaan Valtiot ja Terrorismi kertoo, että median palveluksessa on ainakin Yhdysvalloissa päässyt eteenpäin, kun uutisoi asioista totuudenvastaisesti ja käytännössä päinvastoin, kuin ne todellisuudessa ovat:

"TV-yhtiö NBC:n omistaa General Electric, joka sattuu olemaan suuri aseteollisuusyhtiö. CBS:n pitkäaikainen uutisankkuri Dan Rather valitteli Yhdysvaltojen median tilaa maaliskuussa 2007 pitämässään puheessa. Ratherin mukaan monet journalistit ovat omaksuneet valtaa kohtaan myötäsukaisen asenteen pärjätäkseen ammatissaan. Vallanpitäjät pelaavat toimittajien kanssa peliä, jossa panoksena on access eli pääsy haastattelemaan tärkeitä henkilöitä. Rather joutui itse eroamaan vuonna 2005, kun kohuttiin hänen raportoinnistaan, joka koski presidentti Bushin väitettyä lintsausta sotilaspalvelusta Texasin kansalliskaartin ilmavoimista Vietnamin sodan aikana. Ratherin oma tausta on mitä mielenkiintoisin. Presidentti Kennedyn murhan aikana Rather oli pienen texasilaisen CBS:n omistaman KHOU-TV:n uutispäällikkö. Kun kävi ilmi, että murha oli tallennettu Abraham Zapruderin kuvaamalle kaitafilmille, tuli Rather julkisuuteen. Hän väitti katsoneensa filmin ja väitti, että siinä Kennedyn pää heilahtaa selvästi eteenpäin luodin vaikutuksesta. Tämä todisti laukauksen tulleen takaa sieltä, missä Dallasin koulukirjavarasto sijaitsi. Ratherin ura lähti huikeaan nousuun, ja hänestä tuli pian CBS:n pääuutisankkuri ja yksi kaikkien aikojen tunnetuimmista amerikkalaisista toimittajista. Zapruder-filmi näytettiin julkisesti vasta vuonna 1975. Filmillä Kennedyn pää heilahtaa taaksepäin päinvastoin kuin Rather väitti. Paljastui, että sekä Warrenin komissio että Zapruder-filmin oikeudet ostanut Life Magazine olivat julkaisseet filmiltä otettuja kuvaruutuja käänteisessä järjestyksessä, jotta olisi näyttänyt siltä, että Kennedyä ammuttiin takaapäin."[13]

"Lokakuussa 1977 Washington Postin toimittaja Carl Bernstein, joka laivaston luutnantin Bob Woodwardin kanssa oli paljastanut Nixonin miesten laittomat puuhat Watergate-hotellissa, kirjoitti The Rolling Stonessa, että yli 400 amerikkalaista toimittajaa työskenteli CIA:lle. Bernsteinin mukaan CIA:n kanssa toimivat mm. Copley News Service, ABC TV, NBC, Associated Press, United Press International, Reuters, Newsweek, Time, Scripps-Howard, Hearst Newspapers ja Miami Herald. CIA:n läheisimmät yhteistyökumppanit olivat CBS ja The New York Times. Viimeksi mainittu puolustautui paljastamalla, että yli 800 toimittajaa, julkaisua ja mediaorganisaatiota teki yhteistyötä CIA:n kanssa. CIA:n suorittama median solutus ja hyväksikäyttö alkoi Frank Wisnerin johdolla ja Washington Postin Philip Grahamin avustuksella 1940–50-lukujen vaihteessa nimellä operaatio Mockingbird. Toiminta alkoi saada lopulta liikaa julkisuutta, ja vuonna 1975 Frank Churchin johtama CIA:n ja FBI:n laittomuuksia tutkimaan asetettu senaatin komitea paljasti siitä yksityiskohtia."[14]

Operaatio Mockingbird (matkijalintu)

Vuoden 1948 Smith-Mundt-laki laittoi CIA:n rahoituksen käytön propagandan lähettämiseen amerikkalaisille. Kun kongressin tutkimus 1970-luvun puolivälissä paljasti ensimmäisen kerran Operation Mockingbirdin olemassaolon, järkyttyneet amerikkalaiset saivat tietää, että viraston keskeisiä CIA-yhteistyökumppaneita oli Washington Postin omistaja Philip Graham; CBS:n omistaja William Paley; Time-Life kustantaja Henry Luce; New York Timesin päätoimittajat ja Joseph Alsop, jonka vaikutusvaltainen kolumni esiintyi yli 300 sanomalehdessä.

CIA:n johtaja Allen Dulles valvoi Mockingbirdin laitonta verkostoa, kunnes RFK Jr.:n setä, presidentti John Kennedy, erotti hänet vuoden 1961 lopussa. Siihen mennessä Mockingbird työllisti "noin 3 000 CIA:n palkattua ja sopimustyöntekijää... jotka osallistuivat propagandatoimiin."

Virasto tilasi toimittajilleen artikkeleita, joissa edistetään sotateollisen kompleksin laajentamista ja kansallista turvallisuusvaltiota, ja palkitsi heidät turvaluokitelluilla tiedoilla piristääkseen mediaa pienillä skuupeilla.

CIA perusti myös vakoojilleen muodollisen journalismin koulutuksen, upotti heidät avainlehtiin ja vaali heidän uraansa. Virasto edisti propagandakertomuksia, mukaan lukien murhattujen salvadorilaisten maanviljelijöiden kuvaaminen Neuvostoliiton hallinnassa olevina kommunisteina, ja esti sanomalehtiä syventymästä CIA:n julmuuksiin, kuten viraston kymmenien tuhansien vietnamilaisten talonpoikien, buddhalaisten johtajien ja intellektuellien joukkomurhiin (operaatio Phoenix); sen orkestroimaan miljoonan indonesialaisten siviilien teurastukseen; poliittisiin salamurhiin, kidutuskoulutukseen ja hallinnonmuutoshankkeisiin Latinalaisessa Amerikassa (operaatio Condor), Afrikassa ja Aasiassa; sen crack-kauppaan ja huumeiden salakuljetukseen; ja sen rooliin demokraattisten hallitusten kaatamisessa Chilessä, Guatemalassa, Iranissa, Irakissa ja muualla.[15]

Monet salaliittoihin hurahtaneet ovat maininneet, että ovat saaneet innoituksensa Infowars -ohjelmasta. Sen juontaja ja toimittaja Alex Jones ja monet muut salaliittoretoriikkaa levittäneet henkilöt kuuluivat luultavasti CIA:n Mockignbird-ohjelmointiin. Kyse on osatotuuksia levittävästä kontrolloidusta oppositiosta. Johnny Cirucci on todennut, että Alex Jonesin ohjelmassa kuvataan vain pintatason oireita, mutta ei mennä sen syvemmälle paljastamaan juurisyitä. Informaatiosota on osa psykologista sodankäyntiä. Se, joka kontrolloi totuutena pidettyä totuutta, kontrolloi ymmärrystä ympäröivästä maailmasta.

Kysypä ihan rahassa itseltäsi, että paljastavatko nämä salaliittoteoreetikot koskaan Vatikaania, jesuiittoja tai katolista kirkkoa? Eivät juuri koskaan. Kenen palveluksessa he silloin ovat? Mieti suomalaista oppositiota, perussuomalaisia, joita johti pitkään Timo Soini. Soini liittyi katoliseen kirkkoon ja sen pahamaineiseen Opus Dei -järjestöön. Miten Timo Soinia palkittiin tästä suuresta harhautusoperaatiosta, jolla Suomen kansa johdettiin siihen uskoon, että Soini irrottaa Suomen EU-ikeestä? Soini neutralisoi tehokkaasti Suomen opposition ja muutosta ajaneen rintaman. Sittemmin Soini pääsi Lontooseen pankkiiriksi. Sieltä on Soinin taskuihin virrannut varmasti hyvät eläkerahat.

Miten pitäisi suhtautua kristillisdemokraattien Päivi Räsäseen. Hän se jaksaa puolustaa niin rinta rottingilla Raamattua ihan oikeusistuimissa asti, mutta on itse silti niin sokea, että ei tunnista antikristusta. Homot hän kyllä tunnistaisi vaikka silmät ummessa. Räsänen on näin löytänyt kaikkein pahimmat uhkaajat hänen kristilliselle vakaumukselleen - seksuaalivähemmistöt, mutta antikristusta EI!

Hannu Yli-Karjanmaa kertoi kirjassaan Valtiot ja terrorismi, miten Suomen media suhtautui hyvin kylmäkiskoisesti kesällä 2004 perustettuun 11.9.-toimintaryhmään, joka pyrkii levittämään hallituksista riippumatonta tutkimusta 911- terrori-iskuista. Yli-Karjanmaa oli ollut mukana perustamassa kyseistä toimintaryhmää. Ryhmä järjesti 11.9.2004 Vanhalla ylioppilastalolla ensimmäisen yleisötilaisuuden, jota edelsi lehdistötilaisuus. Paikalla ollut STT:n toimittaja teki jutun, joka päätyi STT:n tuolloisen päätoimittaja Atte Jääskeläisen pöydälle arvioitavaksi. Yli-Karjanmaan mukaan Jääskeläinen kielsi jutun levittämisen.[16] Vuoden 2006 kesäkuussa Jääskeläinen nimitettiin YLE:n uutistoiminnan johtajaksi. Kesällä 2007 hän osallistui yhdessä Jyrki Kataisen, Teija Tiilikaisen ja Jorma Ollilan kanssa Bilderberg-ryhmän kokoukseen.

YLE-gate ja suomalainen sensuuri

Atte Jääskeläinen alkoi vaikeuttaa MOT-ohjelman toimittajien työtä näiden tutkiessa ja paljastaessa keskustapuolueen ja nuorisosäätiön sotkuja. MOT:n toimittajat alla Salla Vuorikoski, Jussi Eronen ja Jarno Liski kirjoittivat vuonna 2017 julkaistun Ylegate-kirjan, jossa kerrotaan miten Atte Jääskeläinen ”mikromanageroi” korkeisiin päättäjiin kohdistuvia tutkivia journalistisia juttuja, vaikka niissä ei ollut olennaisia virheitä. Iltalehti kirjoitti 16.5.2017 Jääskeläisen toimista näin:

"Ylen Sipilä-uutisointiin osallistuneet toimittajat ovat kirjoittaneet kirjan siitä, kuinka Yle suojelee johtavia poliitikkoja, vaatii toimittajiltaan vaikenemista ja jakaa heille varoituksia. Pulitzerin kustantamassa Ylegate-kirjassa käydään läpi, miten Ylen uutis- ja ajankohtaistoiminnassa on myllertänyt viimeisen kymmenen vuoden ajan. Journalistit kertovat kirjassa avoimesti omista kokemuksistaan. Niiden kautta välittyy, kuinka hankalaksi tutkivan journalismin tekeminen oli muodostunut vuoteen 2016 mennessä."

"Me näimme Ylen toimittajina omin silmin, miten tietojen tarjoamista estettiin, mielipiteitä rajoitettiin ja keskustelu tukahdutettiin. Se oli vastoin lain henkeä, Journalistin ohjeita ja yleisön etua. Siksi kirjoitimme tämän kirjan", palkitut journalistit kertovat kirjan esipuheessa.

Eronen, Vuorikoski ja Liski valottavat, kuinka vastaavalle päätoimittajalle Atte Jääskeläiselle on keskitetty valtaa sekä miten se näkyy ajankohtais- ja uutistoimituksen arjessa. Jääskeläinen on paitsi vastaava päätoimittaja myös Ylen johtoryhmässä uutis- ja ajankohtaistoiminnan johtajana. Ylen johtoryhmä vastaa strategisesta ja operatiivisesta johtamisesta sekä valmistelee asiat hallitukselle. Näin Jääskeläinen istuu kahdella jakkaralla: operatiivinen journalistinen päällikkö vastaa strategiasta johtoryhmässä. Ylegate-kirja muistuttaa, että ennen "Aten valtakuntaa" johtoryhmä oli puhtaasti poliittisesti nimitetty.[17]

Myös A-studiossa pitkään toiminut Susanne Päivärinta irtisanoutui Ylestä helmikuussa 2017 syyttäen Jääskeläistä sensuurista ja kovasta johtamistyylistä. Päivärinnan mukaan Jääskeläinen asetti täyskiellon pääministeri Juha Sipilää koskevan kohun käsittelylle Ylessä.

Atte Jääskeläinen joutui kohun jälkeen eroamaan tehtävästään YLE:ssä. Mutta ei huolta, sillä Bilderbreg-ryhmä pitää omistaan huolta. 

Jääskeläinen oli YLEN jälkeen kaudella 2017–2018 Visiting Fellow Britanniassa Oxfordin yliopiston Reuters-instituutissa. Hän toimi myös samaan aikaan vuosina 2017–2021 Visiting Fellow -ohjelmassa London School of Economics and Political Science LSE:ssä ja oli myöhemmin Visiting Senior Fellow ja Co-Director kansainvälisessä tutkimusprojektissa, joka tutki Euroopan kansallisten uutistoimistojen tulevaisuuden toimintamalleja. Valtioneuvosto nimitti 6.8.2020 Jääskeläisen opetus- ja kulttuuriministeriön ylijohtajan määräaikaiseen virkasuhteeseen 1.10.2020-30.9.2025 väliseksi ajaksi. 

Muistutan, että London School of Economics on Englannin fabianistien perustama korkeakoulu, jossa maailman valtaeliitti saa koulutusta Bilderberg-agendan läpiviemiseen. Jorma Ollila sai oppinsa juuri samaisesta koulusta. Jääskeläinen on kirjoittanut vuonna 2019 julkaistun kirja nimeltä Mitä tapahtuu huomenna, kun tekoäly poistaa järjettömyydet. Jääskeläinen ajaa samaa agendaa, kuin Maailmantalousjärjestön (WEF) johtaja Klaus Schwab, eli tekoälyn ohjaamaa yhteiskuntaa.

Minäpä kysyn, että mitä tapahtuisi huomenna, jos me ihan ilman tekoälyä poistaisimme ihan omalla älyllämme nämä ÄLYTTÖMÄT ihmiset johtopaikoilta ja vaatisimme tilalle AITO JA OIKEAA DEMOKRATIAA? Olisiko se ihan mahdoton ajatus, että valta palautettaisiin kansalle?
 

---

[1] THOMAS B. ROSENSTIEL Murdoch to Buy TV Station in Boston for $28 Million 16.8.1986 https://www.latimes.com/archives/la-xpm-1986-08-16-fi-7255-story.html

[2] https://www.hs.fi/visio/art-2000008458168.html

[3] https://www.hs.fi/visio/art-2000008458168.html

[4] https://www.mtsu.edu/first-amendment/article/975/vatican-city-u-s-recognition-of

[5] https://www.catholicnewsagency.com/news/22943/rupert-murdochs-papal-knighthood-questioned-as-investigation-continues

[6] https://www.theguardian.com/media/2021/jun/14/daniel-morgan-report-could-link-rupert-murdoch-empire-to-criminality

 [7] Allen 1976, 48.

[8] Antti Kivimäki Kehitysmaiden köyhyys – ylivoimainen haaste myös medialle? 2005, 28. pro gradu tutkielma. Tampereen yliopisto. Tiedotusoppi.

[9] Antti Kivimäki Kehitysmaiden köyhyys – ylivoimainen haaste myös medialle? 2005, 30. pro gradu -tutkielma. Tampereen yliopisto. Tiedotusoppi.

[10] https://suomenlehdisto.fi/salaseura-nimelta-mediapooli/

[11] https://www.huoltovarmuuskeskus.fi/toimialat/tietoyhteiskunta/poolit

[12] Tommi Parkkonen IL tapasi etsintäkuulutetun Ilja Janitskinin Andorrassa vuonna 2017 – Näin hän kuvaili itseään ja MV-lehteä Iltalehti 7.2.2020, juttu julkaistu aikaisemmin 22. 10. 2017

https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/d5b9645e-d5fa-4323-8110-273cfd3320b1

 [13] Hannu Yli-Karjanmaa Valtiot ja Terrorismi 2013, 72–73.

[14] Hannu Yli-Karjanmaa Valtiot ja Terrorismi 2013, 73.

[15] https://childrenshealthdefense.org/defender/cia-liberal-media-outlets-the-real-anthony-fauci/

[16] Hannu Yli-Karjanmaa Valtiot ja Terrorismi 2013, 75.

[17] Tiina Saari 16.5.2017 Ylegate-kirja paljastaa, millaista on Ylen tutkivien journalistien arki - "Pääministeri suuttuu ja Ylen päätoimittaja menee pitkin seiniä" https://www.iltalehti.fi/kotimaa/a/201705162200137702.

Kun Naton salaisten armeijoiden käyttö kiellettiin Afrikassa vuonna 1976

Tässä postauksessa tulee jatkoa kolonialismin historiaan. Nyt vuorossa on Afrikan maat. Näille riistäjille ei riittänyt se, että Afrikasta varastettiin satoja tuhansia ihmisiä orjiksi Yhdysvaltain puuvillapelloille. Afrikka piti vallata ja omistaa.

Kolonialismi ja kansanmurha Afrikassa

Afrikan maat ovat joutuneet kärsimään viimeisimpinä Euroopan suurvaltojen kolonialismista. Brittiläisen pyöreän pöydän ryhmän perustaja Cecil Rhodesin mukaan nimetty Rhodesia on joutunut kärsimään CIA:n avustuksella diktaattoriksi nousseen Robert Mugaben talouspolitiikasta ja kansamurhasta vuoden 1980 jälkeen useamman vuoden ajan. Taustalla oli tapahtumasarja, jossa CIA:n väliintulo olisi ollut todennäköinen, mutta se ei tällä kertaa onnistunut suoraan Naton omia salaisia iskujoukkoja käyttämällä. Yhdysvaltain kongressi alkoi nimittäin olla jyvällä siitä, miten nämä salaiset erikoisjoukot toimivat.

Kun Rhodesia julistautui itsenäiseksi vuonna 1965, brittiläinen monikansallinen kaivosalan yritys Lonrho yritti saada aikaan Rhodesian vastaisia öljypakotteita sen jälkeen. Lonrho lakkasi vapaaehtoisesti toimittamasta öljyä Ian Smithin kapinallishallinnolle pian Rhodesian ilmoittaman itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Rhodesiaa yritettiin painostaa talouspakotteilla, mutta maa ei antautunut. 

CIA ei voinut yhdessä MI5:n kanssa toimittaa paikalle Naton salaisia iskujoukkoja, koska

samoihin aikoihin Washingtonissa kongressinedustajat olivat saaneet tietoonsa CIA:n likaisista toimista ja Naton iskujoukoista. Toiminta kiellettiin ankarasti. Tästä syystä Naton salaisia iskujoukkoja ei enää voitu Rhodesiassa käyttää vuoden 1976 jälkeen. Vietnamin sota oli ollut niin kauhea katastrofi, että sellaisen ei enää haluttu toistuvan. Vietnamin sota oli juuri loppunut. Vietnamin sodankin taustoista on kerrottu enemmän satuja, kuin mikä se todellinen syy oikeasti oli koko sotaan. Palaan siihen myöhemmin.

CIA:n ja varjoeliitin toimintatavan oli Vietnamin sodan verilöylyjen jälkeen muututtava suorasta väkivallasta epäsuoraan vaikuttamiseen diktaattorien välityksellä. Kaikkiin hallittaviin maihin oli Yhdysvaltain ulkopolitiikan linjauksen mukaan nostettava sopiva diktaattori valtaan.

Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford ja valtiosihteeri Henry Kissinger kokivat, että kylmän sodan rintamat olivat saamassa uuden käänteen, koska Afrikan mantereen eteläiset valtiot olivat aikeissa avata uutta kaivostoimintaa vuoden 1974 vaiheilla. Portugalin neilikkavallankumous oli kääntänyt Portugalin politiikan vasemmalle ja oli vaarassa, että sen hallitsemassa Mosambikissa olisi valta vaarassa siirtyä marxilaisille ryhmille. Samaan aikaan Neuvostoliiton sotilaallinen vaikutus oli lisääntynyt Angolassa. Kuubalaisia taistelujoukkoja oli siirtynyt Afrikkaan taistellakseen angloamerikkalaisten vaikutusvaltaa vastaan. 

Kissinger ja Ford olivat kehityksestä huolissaan ja halusivat varmistaa, että Rhodesia pysyi sen taloudellisessa hallinnassa. Yhdysvallat aloitti sotilaalliset peiteoperaatiot Angolassa, Etelä-Afrikassa ja Zairessa vuoden 1974 vaiheilla. Mutta kun amerikkalaisten aloitteet vuosivat julkisuuteen, Yhdysvaltain kongressin oli pakko kieltää ne. Yhdysvaltain kansa oli saanut tarpeekseen Yhdysvaltain sotatoimista Vietnamista vetäytymisen jälkeen. Kissinger ei kielloista piitannut vaan siirtyi peiteoperaatioista avoimeen ja diplomaattiseen vaikuttamiseen. 

Kissinger tarjosi Tansanialle, Zambialle ja muille alueella vaikuttaneille Afrikan valtioille, sopimuksen. Sopimukseen kuului, jos maat pitäisivät kuubalaiset, venäläiset tai minkä tahansa vieraan vallan joukot pois omasta maastaan, Yhdysvallat auttaisi näitä maita saavuttamaan mustien enemmistövallan Rhodesiassa. Tarjous aiheutti melkoisen haasteen, koska Ian Smithin johtama valkoisten hallinto ei ollut aikeissa vetäytyä. 20.3.1976 Smith julisti, että ei usko ikinä maailmassa mustien enemmistön hallitsevan Rhodesiaa. Puolta vuotta myöhemmin Smithin kelkka oli kääntynyt kannattamaan mustien enemmistöhallintoa.

Kissinger taivutteli Etelä-Afrikan apartheid hallinnon kannattamaan Rhodesian siirtymistä mustien hallintaan. Etelä-Afrikka suostui, vaikka se tiesi, että samalla sen oma valkoinen hallinto saattaisi joutua taipumaan mustien enemmistövaltaan jossain vaiheessa. Tansanian presidentti Julius Nyerere onnistui muodostamaan Afrikan valtioiden välille liittouman, joka alkoi painostaa rhodesialaisia mustien enemmistövaltaan. Nyerere halusi rinnalleen Kissingerin, koska hän rinnasti tämän suorastaan Jumalasta seuraavaksi voimaksi.

Washingtonin politiikan tarkoituksena on ollut Afrikassa huolehtia siitä, että länsimaiden monikansalliset yhtiöt ovat saaneet jatkaa kolonisaatiota. Seurauksena on ollut epäinhimillinen riisto. Ei ole ihme, että siirtomaat halusivat irti emämaistaan ja alkoivat itsenäisyystaistelun. Samaan aikaan kun Washington järjesteli Kissingerin johdolla diktaattorit lukuisiin Afrikan maihin, länsimaat lähettelivät kehitysapua.

Ihmisoikeusaktivisti Lyndon LaRouche joutui kärsimään siitä, että hän kyseenalaisti kehitysavun. George H. Bush onnistui saamaan LaRouchen telkien taakse.

Ulkoasiainneuvos ja eläkkeellä oleva suurlähettiläs Matti Kääriäinen on kirjoittanut kirjassaan Kehitysavun kirous (2015) kehitysapubisneksen todellisuudesta, jossa rikkaat maat antavat apua, josta rikkaat maat ja kehitysmaiden korruptoitunut eliitti hyötyvät. Samaan toteamukseen oli päätynyt SDP:n Kimmo Kiljunen vuonna 1991 kirjassaan Sinä ja maailman köyhät. Kirja oli jopa yliopiston tenttikirjana 1990-luvulla. Käsittämätöntä, että Kiljunen, joka oli tuolloin käsittääkseni perehtynyt melko hyvin kehitysapubisneksen nurjaan puoleen, onkin nykyään täysin edistämässä globaalin varjoeliitin unelmaa uudesta maailmanjärjestyksestä. Helsingin Sanomissakin kirjoitettiin Kiljusen kirjasta (HS 27.12.1991):

”Kimmo Kiljunen kirjoitti kirjan maailman köyhistä otolliseen aikaan. Suomalainen kehitysapuajattelu on tänä syksynä lopullisesti paljastanut oikeat karvansa. Määrärahoja on leikattu peräti neljänneksellä, ja kirves on heilunut nimenomaan köyhäinavun kohdalla. Lisää veronmaksajien rahoja on ammennettu vain suomalaisyrityksille, jotka tavoittelevat vientihankkeita kohtalaisen hyvinvoivista, "luottokelpoisista" kehitysmaista. Asianharrastajatkin ovat tällaisessa menossa ymmällään. Häkellystä lisää maailmanlaajuinen kehitysavun kriisi, kun kuilut vain kasvavat kauhistuttavin seurauksin. Aika paljon siis pitäisi olla "sinuja", joille Kiljunen kirjansa osoittaa. Korkeakouluistakin kuuluu, että kehitysmaatiedon kurssit ovat näinä aikoina aivan erityisen suosittuja. Kiljunen on kehitysmaainstituutin johtaja, taloustieteilijä ja vielä päivänpoliitikko. Kirja on kirjoitettu Kiljusen asuessa ajankohtaisen pahamaineisessa Keniassa. Hänellä jos kenellä pitäisi olla tieto ja kyky kirjoittaa perusteos neuvottomille.”[1]

Kehitysavusta ei ole hyötyä. Kääriäinen on asiaan perehtynyt useiden vuosikymmenten ajan. Tilastot eivät valehtele. Äärimmäinen köyhyys on häviämässä sellaisissa maissa, joille kehitysapua ei ole annettu - vaikka virallisessa propagandassa väitetään toisin. Kehitysmaista karkaa pääomia lähes kymmenen kertaa kehitysavun verran, monikansalliset yritykset kiertävät veroja ja veroparatiiseihin kertyy tuhansia miljardeja euroja. Edes kehitysavun ammattilaiset eivät edes tiedä tai käsitä, kuka kehitysapulaivaa ohjaa ja mihin suuntaan. Kehitysmaita on autettu jo vuosikymmeniä, mutta kehitystä ei tapahdu. Susan Georgen Velkabumerangi vuodelta 1991 on myös yksi alan klassikoista. Kehitysmaille myönnetyt luotot ovat päätyneet diktaattoreiden johtaman eliitin taskuihin, mutta velanmaksajina ovat kansalaiset, joiden pitää tuottaa yhä enemmän raaka-aineita vientiin, jotta vientituloilla voidaan lyhentää lainoja. Mitä enemmän köyhät maat tuottavat raaka-aineita, sitä enemmän syntyy tarjontaa, joka puolestaan on johtanut ylitarjontaan ja maailmanmarkkinahintojen laskuun.

Matti Kääriäiselle tuli shokkina se aika, kun Paavo Väyrysestä tuli kehitysministeri. Silloin otettiin takaisin vuosikymmenten takaiset vanhat halvaannuttavat mikrotason pikkupuuhastelut. Mosambikin-komennuksensa jälkeen Kääriäinen laatikin loppuraportin, jossa hän ehdotti oman asemapaikkansa lakkauttamista siitä syystä, että hän koki kehitysavun tukevan vääränlaista kehitystä.

Matti Kääriäinen tuo vahvasti esille, että kehitysavun ongelmana se, että talouspoliittiset ratkaisut Afrikan auttamiseksi ja kehittämiseksi tehdään Washingtonissa sellaisten ihmisten toimesta, joilla ei ole mitään käsitystä afrikkalaisesta elämänmenosta. Afrikassa on alettu herätä tähän todellisuuteen. Sambialaisen ekonomisti Dambisa Moyon teos Dead Aid (Kuollut apu) on saanut laajaa huomiota. Moyon mukaan kehitysavusta on enemmän haittaa kuin hyötyä, koska se luo kestämättömiä rakenteita ja vääränlaisia kannustimia sekä pitää yllä epädemokraattisia hallintoja. Täten kehitysapu estää Afrikkaa kehittymästä ”normaalilla” tavalla. Olen itse monesti ollut pettynyt YK:n toimintaan, mutta Matti Kääriäinen toteaa, että YK:ssakin on kuultu professoreita ja asiantuntijoita:

”Ainoan Suomessa toimivan YK-elimen, YK-yliopistoon kuuluvan kehitysmaiden taloudellisia kysymyksiä tutkivan Wider-instituutin, vuoden 2012 avainluennon pitänyt Harvardin yliopiston kansainvälisen kehityksen professori Lant Pritchett kuvasi kehitysyhteistyötä ”hullujen hommaksi”, joka ei ole paljonkaan tuottanut tuloksia. Pritchettin mukaan kehitysajattelussa seurataan perustavanlaatuisesti väärää strategiaa. Kehitysyhteistyössä lähdetään lähes aina ulkopuolella keksityistä ratkaisuista, vaikka pitäisi keskittyä kehitysmaiden ja ennen kaikkea köyhien itsensä identifioimiin ongelmiin. Ulkopuolelta tuodut mallit eivät toimi. Pitää ratkaista ongelmia, joita paikalliset pitävät merkittävinä. Nyt lähdetään ratkaisuista, joita avunantajat haluavat toteuttaa itse identifioimiensa ongelmien perusteella. Pritchettin mukaan kehitysyhteistyössä ollaan jumissa ”rakenteellisessa hulluudessa”.[2]

Onko kehitysavulla tai kehitysyhteistyöllä itse asiassa koskaan ollutkaan tarkoitus auttaa köyhiä? Kääriäisen mukaan kehitysyhteistyö on ulkopolitiikkaa eikä niinkään avustustyötä:

”Kehitysyhteistyö lienee kuitenkin ainoa kansainvälisen toiminnan muoto, jonka ainakin juhlapuheissa esitetään pyrkivän auttamaan vähäosaisia ja olevan epäitsekästä apua rikkailta köyhille. Tällaisena asia on yleensä myyty myös veronmaksajille. Todellisuus on toisenlainen. Kuten ulkopolitiikkaa työkseen tekevät tietävät, ulkopolitiikalla ei sinänsä ole moraalia, vaan se on määritelmällisesti omien kansallisten etujen ja intressien turvaamista. Koska kehitysyhteistyö on kiinteä osa ulkopolitiikkaamme, määritelmä ulottuu kehitysyhteistyöhön jo lähtökohtaisesti.”[3]

Kun oivaltaa Kolmensadan komitean juoksupoikien eli Henry Kissingerin ja hänen ohjailussaan olleen Washingtonin ulkopolitiikan 1980-luvulla Afrikassa, saattaa alkaa ymmärtää miksi ja miten siirtomaapolitiikka jatkui ilman ulkomailta johdettua sotilaallista valtaa. Maiden oma eliitti teki sen yhteistyössä Washingtonin kanssa. Kääriäinen pukee asian hyvin:

”Maiden siirtomaakautta seurannut itsenäistymisaalto oli päättynyt Zimbabwen itsenäistymiseen 1981. Maiden todellinen kyky selviytyä omin neuvoin maailmassa osoittautui erittäin heikoksi varsinkin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa eli niin sanotussa mustassa Afrikassa. Siirtomaaisännät korvautuivat paikallisilla eliiteillä, jotka sujuvasti jatkoivat maiden hallitsemista kansalaisia sortavalla ja köyhdyttävällä tavalla. Hyödynsaajiksi siirtomaaisäntien sijaan tuli pieni, paikallinen poliittinen ja taloudellinen eliitti, joka usein ainakin aluksi koostui niin kutsuttujen vapaussotien johtajista. Afrikan maiden itsenäistyminen siirtomaavallasta tapahtui pääasiassa 1960- ja 1970-luvuilla; useista vastarintaliikkeitä johtaneista henkilöistä tuli itsenäistyneiden valtioiden päämiehiä vuosikymmeniksi. Maa toisensa jälkeen ajautui taloudellisiin ongelmiin ja joutui luonnonolosuhteiden armoille. Vallanpitäjät keskittyivät pysymään vallassa ja huolehtimaan omasta vaurastumisestaan…”[4]

Tämä kaikki tapahtui Washingtonin ja Lontoon varjoeliitin toimesta CIA:n siunaamina. Kaikkialle mihin CIA on toimintansa ulottanut, on seurauksena ollut kansanmurha. Zimbabven ihmisoikeusaktivistit ovat viime vuosien aikana vaatineet CIA:ta luovuttamaan tietoja Robert Mugaben hirmuhallinnon suorittamasta kansanmurhasta 1980-luvulla. Edelleenkin monista ihmisistä tuntuu hämmentävältä, että Reaganin hallinto pysyi hiljaa ja kenties jopa siunasi Mugaben toimet Rhodesiassa. 

Mugaben hallinnon aikana IMF:n on onnistunut korruptoimaan maan hallituksen ja asettamaan maan velkavankeuden kautta alamaiseksi angloamerikkalaisille yhtiöille. Amnesty International on pyytänyt tutkintaa Mugaben terrorista. Kriitikot sanovat, että Reaganin hallinto ja vaikutusvaltaiset mustat amerikkalaiset saivat toistuvasti tilaisuuksia paljastaa ja tuomita Mugaben väkivalta- ja terrorikampanja, mutta he eivät tehneet niin. Johtuiko tämä siitä, että Ronald Reagan oli uuden maailmanjärjestyksen agentti, joka oli saanut vapaamuurareilta tunnustuksen näistä ”veljellisen rakkauden osoituksista”. Tästä on osoituksena, että 11.2.1988 Washingtonin suurmestari antoi presidentti Reaganille "kunniatodistuksen" työstään veljeskunnan hyväksi.[5]

Kirkkojen, kansalaisjärjestöjen ja toimittajien raportit kuitenkin osoittivat, että neljän vuoden aikana hallituksen joukot asettivat ulkonaliikkumiskiellon, polttivat ja puskivat puskutraktoreilla koteja kumoon ja ajoivat tuhansia siviilejä keksitysleireille, joissa heidät tapettiin ja haudattiin joukkohautoihin. Myöhemmin katolisen kirkon tekemä tutkimus paljasti kidutukset ja raiskaukset. Sen mukaan monet uhrit pistettiin kuoliaaksi tai poltettiin elävältä. Kirkon raportin mukaan 20 000 ihmistä kuoli toiminnassa, mutta ZAPU-puolueen tiedottaja sanoi, että oikea luku oli vähintään kaksinkertainen tai enemmän.[6]

[1] Kirja-arvostelu Anna Paljakka: "Kultahiekkaa, jota kukaan ei käytä, sanotaan hiekaksi" Kimmo Kiljusen kaunistelematon tietopaketti kehitysavusta

[2] Matti Kääriäinen Kehitysavun kirous 2015, 5.

[3] Matti Kääriäinen Kehitysavun kirous 2015, 9–10.

[4] Matti Kääriäinen Kehitysavun kirous 2015, 15.

[5] Asia selviää Midnight Freemasons -sivustolta. http://www.midnightfreemasons.org/search?q=Reagan. Haettu 14.10.2022.

[6] https://www.thezimbabwemail.com/main/cia-told-to-come-clean-about-mugabe-1980-massacres-in-zimbabwe/ Haettu 14.10.2022.

 

GLADIO - CIA:n ja Naton murhakone

Ranskan presidentti de Gaulle CIA:n tähtäimessä

Kerron tässä postauksessa tällä kertaa, miten Naton salainen armeija Gladio ja CIA toimivat toisen maailmansodan jälkeen. Toivon, että tämä katsaus esimerkiksi Ranskan kohdalla avaisi ihmisten silmät näkemään, miten CIA ja Nato toimivat. Onko Naton toiminta todella sellaista, mihin me voimme luottaa? Jokainen harkitkoon itse.

Gladio eli Naton Stay behind -salaiset vastarintajoukot oli perustettu Länsi-Eurooppaan ikään kuin siltä varalta, että Neuvostoliitto yrittäisi miehittää sen. Kun oivallat, että koko kylmä sota oli saman varjoeliitin aikaansaama huijausoperaatio, niin kommunismin pelolla oli mahdollista jatkaa sotaa - lähinnä siviilejä ja kommunisteiksi epäiltyjä vastaan. Kyseessä oli todellisuudessa CIA:n tukemat äärioikeistolaiset terroritoimet yhteiskuntaa vastaan.

CIA ja Naton salainen armeija toimi Euroopassa tehokkaana murhakoneena. Ensimmäisenä aktiivisena kohteena oli Ranska heti toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka Naton salaisen armeijan Gladion tapahtumat lähtivät käyntiin alkuun Italiassa, Ranska oli CIA:n ja Naton näkökulmasta ensimmäinen kohde, jossa kuohui pahasti. Ranska oli vuoden 1955 jälkeen menettämässä otteen Aasiassa sijainneesta siirtomaastaan Indokiinasta eli Vietnamista. Yhdysvallat siirtyi Vietnamiin paikkaamaan Ranskan vetäytymistä. Ranska oli menettämässä otettaan myös toisesta siirtomaastaan – Algeriasta, jossa oli jo ensimmäisen maailmansodan aikana alkanut vapaustaistelu itsenäisyyden puolesta. Ranskan 11e choc oli tiedusteluorganisaatio SDECE:n iskujoukko, joka taisteli Indokiinasta vetäytymisen jälkeen Algeriassa tukahduttamassa Algerian itsenäisyystaistelua. Kyseessä oli siis Naton salainen nyrkki, jonka tarkoituksena oli nujertaa itsenäisyystaistelu Algeriasa.

CIA:n kouluttamien Iskujoukkojen mielestä Ranskan hallitus oli korruptoitunut, hidas ja voimaton tekemään riittävästi toimenpiteitä Algerian kansannousun kukistamisessa. Iskujoukot ja Ranskan tiedustelupalvelu päättivät toteuttaa sotilasvallankaappauksen aloittaen sen Korsikan valtaamisella laskuvarjojoukoilla 24.5.1958. Salainen armeija vaati kenraali Charles de Gaullen palauttamista valtaan, koska he uskoivat de Gaullen kykenevän viemään Ranskan sodan Algeriassa päätökseen. Toukokuussa Ranska oli sekasorron vallassa. 

Ranskan sisäisen tiedustelupalvelun johtaja Roger Wybot oli valmis viemään Pariisin valtauksen eli Operaatio Ylösnousemuksen loppuun. Charles de Gaulle esti Pariisin valtauksen ilmoittamalla 27.5. palaavansa Ranskan johtoon. De Gaulle muodosti uuden hallituksen, mutta ei tehnytkään sitä, mitä salainen armeija oli odottanut eli ottanut tiukkaa otetta Algeriasta. Sen sijaan de Gaulle tuki Algerian itsenäistymistä. Algeria sai lopulta itsenäisyytensä vuonna 1962, mutta se oli maksaa de Gaullen hengen.

Naton salaisen armeijan iskujoukot olivat raivoissaan, ja miettivät, pitäisikö de Gaulle salamurhata. CIA oli täysin juonessa mukana. Osa iskujoukoista ei hyväksynyt de Gaullen linjaa, vaan he päättivät perustaa Algeriaan laittoman armeijan Organisation Armee Secrete (OAS). Laittoman armeijan tavoitteena oli jatkaa taitelua Algerian vapauspuoluetta NFL:ää vastaan. He päättivät tehdä sen Pariisista piittaamatta ja sitten syrjäyttää de Gaullen hallitus ja korvata se militantilla antikommunistisella hallinnolla. 22.4.1961 OAS:n vallankaappaus alkoi Algeriassa ja sen tarkoituksena oli pitää Algeria ranskalaisena. Naton salaisia asejoukkoja oli havaintojen mukaan myös mukana.

Naton, Pentagonin ja CIA:n johtajan Allen Dullesin väitetään osallistuneen vallankaappausyritykseen. Vallankaappausta johtaneella kenraali Maurice Challella oli läheiset suhteet juuri edellä mainittuihin tahoihin. Challe oli toiminut Naton Keski-Euroopan joukkojen ylipäällikkönä. Epäonnistuneen vallankaappauksen jälkeen laiton armeija OAS sabotoi kaikin keinoin rauhanneuvotteluja Algreriassa. OAS murhasi muslimeja, ryösteli pankkeja ja aiheutti sekasortoa. Ranskan virallisen armeijan oli vaikeata alkaa taistella omia maanmiehiään vastaan ja osa koki sympatiaa OAS:ää kohtaan. OAS alkoi levittää kauhua ja terroria myös Euroopassa. Se surmasi poliiseja ja virkamiehiä. Algerian vapautusarmeija FNL käytti myös väkivaltaa. Ranska oli salaisen sodan takia väkivallan ja vihan kierteessä. Algerialaisten mielenosoitukset tukahdutettiin raa´asti ja rasistisesti.

Pariisissakin koettiin kauhea verilöyly. Pariisin poliisipällikö Maurice Papon, joka oli rasisti ja kuuluisa siitä, että oli toimittanut sodan aikana 1500 juutalaista kuolemanleireille, määräsi poliisit tukahduttamaan algerialaisten mellakat väkivalloin. Poliisi suorastaan teurasti vihan vimmassa Pariisiin tulleita algerialaisia. Eversti Jean-Marie Bastien-Thiry johti vielä sellaista OAS:n osastoa, joka ei suostunut aselepoon, jonka OAS julisti 17.6.1962. Bastien-Thiry joukkoineen teki epäonnistuneen murhayrityksen 22.8.1962. De Gaulle jäi henkiin. 

Elämänsä aikana de Gaulleen kohdistui 30 murhayritystä. De Gaullelle oli selvää, että kaiken juonittelun ja vehkeilyn takana oli Nato, CIA ja Pentagon. De Gaulle hääti Naton Euroopan päämajan pois Ranskasta. Naton päämaja siirtyi sen jälkeen Brysseliin. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Suomestakin sotilaspoliittisia johtajia kävi salaa Brysselissä vastarintatoiminnan kokouksissa. Suomessa oli ankarasti kielletty ikinä tuomasta missään tilanteessa julki suomalaisten poliitikkojen tai armeijan salaisia suhteita CIA:han tai Natoon. Tähän tosiseikkaan törmäsi myös Kauppatieteen tohtori Heikki Urmas, joka ei edes väitöskirjansa yhteydessä saanut tuoda julki CIA:n toimintaa Suomessa.

Heikki Urmas toi vasta eläkepäivillään julkisuuteen tietonsa siitä, miten CIA ja KGB kävivät salaista sotaa Suomessa. Urmas alkoi julkisesti puhua tiedustelupalveluiden salaisista toimista ja julkaisi tietonsa myös kirjassa Raadolliset toverit vuonna 2010. Vain muutamaa vuotta myöhemmin Heikki Urmas kuoli. Näyttää siltä, että kaikki, jotka tätä salaista verkostoa alkavat liikaa paljastaa päätyvät pian mullan alle.

Ranskan presidentillä Charles De Gaullella oli käsittämätön tuuri. Hän toki ymmärsi, että hänen henkeään oli uhannut Nato ja CIA. De Gaullen luottamus horjui Washingtonia kohtaan täysin. Hän alkoi vuoteen 1968 asti kestäneen presidenttiytensä aikana epäillä Yhdysvaltoja lähes kaikessa. De Gaullen usko dollariin horjui siinä määrin, että hän alkoi vaihtaa reservivaluuttana toiminutta Yhdysvaltain dollaria kultaan. Espanja seurasi Ranskan mallia, jolloin Fedin kultavaranto alkoi olla loppumassa. De Gaullen onnistui horjuttaa Yhdysvaltain taloutta, vaikka syypää dollarin heikkouteen oli se, että se oli kärsinyt Vietnamin sodan takia inflaation. Yhdysvaltain kultavarannot eivät olisi mitenkään riittäneet kattamaan sitä setelimäärää, mitä FED oli laskenut liikenteeseen. Yhdysvaltain presidentti Nixonin oli pakko irrottaa dollari kultakannasta vuonna 1971.

Jo vuotta ennen de Gaullen henkeä uhannutta hyökkäystä Algerian laittoman OAS-järjestön epäillään aiheuttaneen YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöldin kuoleman. Hammarskjöld ja muut 15 koneessa ollutta saivat surmansa lentokoneturmassa 17.9.1961, kun heitä kuljettanut lentokone syöksyi maahan Ndolan kaupungin lähellä Pohjois-Rhodesiassa. YLE uutisoi 8.10.2019 uusista todisteista:

Ihan viime vuosiin asti on tullut jatkuvasti uuttaa tietoa siitä, että YK:n pääsihteerin Dag Hammarskjöldin kuolema ei mahdollisesti ollutkaan tapaturma. Tämä käy ilmi tuoreesta YK:n julkaisemasta raportista, joka pitää sisällään uutta tietoa Hammarskjöldin hengen vieneestä lentoturmasta. YK:n nimittämä erikoistutkija Mohamed Chande Othman kertoo saaneensa käsiinsä valokuvia, jotka näyttävät DC-6-lentokoneen hylyn osia, joissa on lukuisia luodinreikiä. Kuvat ovat peräisin yhdeltä ensimmäisistä turmapaikalle saapuneista pohjoisrhodesialaisista (nykyisin Sambia) poliiseista, ja niiden uskotaan olevan kuvia Hammarskjöldin turmakoneesta. Ruotsin poliisin ja kansallisen rikosteknisen tutkimuskeskuksen mukaan reiät näyttävät tulleen pienkaliberisesta aseesta. YK ei ole Dagens Nyheter -sanomalehden mukaan julkaissut kuvia, vaan säilyttää niitä kassakaapissa. YK vaatii nyt lisätietoja Britannialta, Etelä-Afrikalta, Venäjältä ja Yhdysvalloilta.[1]

YLE:n uutisessa todetaan, että Othmanin mukaan on "todennäköistä, että ulkoinen hyökkäys tai uhka aiheutti lentoturman". YK:n tutkija Othman oli todennut toimittajille, että tutkimuksia on hankaloittanut se, ettei YK ole saanut käsiinsä onnettomuustutkintaan liittyviä asiakirjoja. 

Onko mitenkään yllättävää, että sellaisia tutkintaan liittyviä asiakirjoja ei luovuteta? Varjoeliitin hallitsemilla viranomaisilla on ihmeellinen kyky ja taito asettaa asiakirjat salaisiksi (classified) tai sitten ne katoavat jonnekin. Niitä vaan ei yksinkertaisesti luovuteta tutkijoille, jos ne paljastavat liikaa totuutta.

Othmanin mukaan hänen tutkimuksensa osoittavat, että näillä mailla on hallussaan tärkeää salaista tietoa Hammarskjöldin kuolemasta. Turman tapahduttua vuonna 1961 useat maat olivat yrittäneet vaikuttaa lentoturman tutkimuksiin, jotta lentoturma saataisiin näyttämään lentokapteenin virheeltä. Dag Hammarskjöld oli käynyt jo Algeriassa tapahtuneen OAS:n vallankaappausyrityksen aikana sen naapurimaassa Tunisiassa ja oli kieltänyt Ranskaa käyttämästä napalmia. Hammarskjöld muistetaan tästä käynnistä Tunisiassa, koska hänelle on omistettu oma postimerkki vuonna 1961. Hammarskjöld oli selkeästi osoittanut tukensa Algerian ja Tunisian itsenäistymispyrkimyksille ja sehän ei missään nimessä sopinutkaan CIA:n suunnitelmiin.

Motiivi Hammarskjöldin murhaan on suorastaan ilmeinen: Hammarskjöld oli matkannut alueelle aikeinaan tavata kongolainen kapinallisjohtaja Moise Tshombe ja neuvotella tämän kanssa aselevosta. Tshombe johti aseellista kapinaa Kongon mineraalirikkaassa Katangan provinssissa ja oli saanut tukea länsimailta. Onko yllättävää sekään tieto, että Katangassa sijaitsi useita brittien, amerikkalaisten sekä Kongon entisen siirtomaaisännän Belgian kaivoksia. Eli tässä nimenomaisessa "rikostutkinnassa" motiivikin on selvä ja tekijät kätkeytyvät kulissien taakse.

Hurjistunut de Gaulle häätää Nato-joukot Ranskasta

Kun OAS paljastui Ranskassa, hurjistunut de Gaulle hääti natojoukot maasta. Osa heistä löysi turvapaikan Portugalista, jota Antonio Salazar oli tuohon mennessä johtanut jo kolmekymmentä vuotta diktatorisilla valtaoikeuksilla. Portugaliin oli perustettu tiedustelupalvelu PIDE (Polícia Internacional e de Defesa do Estado) vuonna 1945. 

Epäonnistuneen vallankaappauksen jälkeen Ranskasta paenneet natojoukot perustivat Portugaliin salaisen armeijan nimeltä Aginter Press, joka oli aktiivinen vuosina 1966–1974. Sen johdossa toimi 11e Choc laskuvarjoprikaatin johtaja, monien sotien veteraani, kapteeni Yves Guerin-Serac. Aginter Pressillä oli yhteyksiä Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Se osallistui eri puolilla maailmaan CIA:n suorittamiin operaatioihin kuten salamurhiin, provokaatioihin ja vallankaappauksiin. Aginter Pressin toiminta on ollut niin pahamaineista, että äärioikeiston terroria tutkinut italialainen tuomari Guido Salvini ei suostunut antamaan lausuntoja tai tietoja järjestöstä muuta kuin suljettujen ovien takana.

Vuonna 1966 Portugaliin OAS:n terroriosaston joukoista perustettu Aginter Press alkoi kylvää kuolemaa ja terroria. Aginter Press ja Portugalin turvallisuuspoliisi PIDE surmasivat oppositiojohtaja Humberto Delgadon 13.2.1965. Delgado oli alun perin ollut António Salazarin diktatuurin innokas kannattaja, mutta toimittuaan Portugalin suurlähetystön sotilasattaseana Kanadassa ja Washingtonissa hän kääntyi tätä vastaan ja ryhtyi ajamaan demokratian palauttamista maahan. Toimiessaan Portugalin siviili-ilmailuviraston johtajana hän asettui ehdolle vuoden 1958 presidentinvaalissa, mutta sai vilpilliseksi väitetyssä ääntenlaskennassa vain 25 prosenttia äänistä ja hävisi diktatuurihallinnon ehdokkaalle, amiraali Américo Deus Tomásille. Delgado joutui hakemaan turvapaikkaa Brasilian Lissabonin-lähetystöstä ja siirtyi sitä kautta maanpakoon Brasiliaan, josta käsin hän vastusti Salazarin diktatuuria. Helmikuussa 1965 Delgado yritti palata Brasiliasta salaa Espanjan kautta Portugaliin, mutta Portugalin turvallisuuspoliisin PIDE:n agentit murhasivat hänet Villanueva del Fresnon kylässä, viiden kilometrin päästä Portugalin rajalta.[2]

Aginter Pressin epäillään olleen usean Afrikassa tapahtuneen salamurhan takana. Eduardo Mondlane oli mosambikilainen poliitikko, joka johti Mosambikin vapautusrintama Frelimoa sen perustamisesta vuodesta 1962 vuoteen 1969 asti, jolloin hänet murhattiin. Murhan epäillään olleen Aginter Pressin suorittama. Aginter Pressin uskotaan murhanneen 20.1.1973 Amílcar Lopes Cabralin, joka oli Portugalin siirtomaan Guinea-Bissaun ja Kap Verden itsenäisyystaistelun johtaja. Aginterin agentteja oli mukana Chilessä suorittamassa Salvador Allenden syrjäyttämistä, kun Augusto Pinochetin sotilasvallankaappauksen myötä maahan asetettiin oikeistodiktatuuri. Salvador Allende oli myös vapaamuurari. Hänen tarkoituksenaan oli perustaa sosialistinen valtio ja kansallistaa kaivosyhtiöt. Sosialismi ei sinänsä olisi ollut varjohallitukselle ongelma, mutta kaivosyhtiöiden omistuksen ja tuottojen menettäminen olisi ollut hirvittävä takaisku.

Aginterin Pressin toiminta loppui Portugalissa sen jälkeen, kun nuoret sosialistiupseerit suorittivat vallankaappauksen neilikkavallankumouksessa 1.5.1974. Lähes verettömän vallankumouksen jälkeen Portugalin hallinto demokratisoitui vähitellen. Salazar oli siirtynyt syrjään jo vuonna 1968 sairastuttuaan ja hänen jälkeensä valtaan noussut Marcelo Saetano oli vielä yrittänyt jatkaa siirtomaiden hallintaa väkivaltaisesti. Portugali oli alkanut olla väsynyt yhteiskunnan jämähtäneeseen tilanteeseen jo 1960-luvulla. Neilikkavallankumous johti lopulta maan demokratian tielle. Uusi hallitus olisi halunnut tutkia PIDE:ä ja Aginter Pressiä, mutta koko järjestö asiakirjoineen ja aineistoineen katosivat mystisesti. Aginter Pressin joukot luultavasti pääsivät Chileen Augusto Pinochetin suojiin. Osa agenteista siirtyi myös Etelä-Afrikkaan, johon Aginter Pressillä oli ollut hyvät suhteet koko toimintansa ajan.

Mitään näistä Naton ja CIA:n kanssa yhteistyöstä (tai niiden alaisuudessa) toimineista salaisista armeijoista ei julkisuudessa tiedetty. Tiesivätkö näistä armeijoista maiden omat parlamentit, ministerit tai korkeat virkamiehet, jää arvoitukseksi. Puolustusvoimien korkeimman johdon sekä tuvallisuuspalvelun sekä todennäköisesti osan ministereistä, on ollut pakko tietää.

Samoihin aikoihin Portugalin neilikkavallankumouksen aikoihin Gladio paljastui Italiassa vuonna 1974, kun Italian sotilastiedustelun (SID) päällikkö Vito Micelli oli joutunut tutkintatuomari Giovanni Tamburinon pidättämäksi. Micelli paljasti Naton alaisen sala-armeijan Gladion toimivan suoraan SID:n erikoisosastona, ja että se oli perustettu Yhdysvaltain ja Naton pyynnöstä. Transatlanttisten suhteiden takia asia painettiin villaisella, eikä Micelli joutunut kärsimään kuin puolivuotta sotilassairaalassa. Eikä asiaa vuodettu sen enempää julkisuuteen.

Julkisuuteen asia ei luultavasti vuotanut ainakaan kovin laajasti. Naton salainen armeija paljastui lopulta vasta vuonna 1990, kun Italian pääministeri Giulio Andreotti toi asian parlamentin tietoon tuomari Cassonin painostuksesta. Pateanon autopommi-iskusta vuonna 1972 kiinnijäänyt Vinciguerra oli myös vuonna 1990 valmis vankilasta käsin antamaan tietoja Gladiosta. Vinciguerra oli saanut vasta vuonna 1984 elinkautisen tuomion terroriteoistaan. Kiinnijäätyään Vinciguerra oli ollut aina valmis todistamaan äärioikeiston yhteyksistä Natoon ja CIA:han. Hän todisti, että lähes kaikki äärioikeistolaiset järjestöt toimivat yhteistyössä Gladion kanssa. Näitä olivat mm. Ordine Nuovo ja Avanguardia Nazionale. 

Strategian taustalla olivat etenkin ne valtioon kuuluneet organisaatiot, jotka huolehtivat suhteista Natoon. Casson löysi Andreottin avulla lopulta Gladion olemassaolon todistavat asiakirjat, kun hän sai korkeimman oikeuden luvan vuoden 1990 alussa tutkia Italian sotilastiedustelupalvelun SISMIn arkistoja. Tästä alkoi tutkinta, jonka vuoksi tuomarit saivat tappouhkausten vuoksi poliisivartioinnin. Casson pelkäsi henkensä edestä aina heinäkuusta lokakuulle, koska hän oli ainoa, joka tiesi Gladio-verkoston olevan totta. Jos CIA olisi onnistunut tuossa vaiheessa saamaan Cassonin hengiltä, ei Gladio olisi välttämättä koskaan paljastunut.

Cassonille oli selvää, että myös korkeat poliittiset tahot halusivat häiritä tutkintaa. Tutkinnassa selvisi, että Andreotti oli antanut mafiapomo Gaetano Badalamentille määräyksen murhata tutkiva journalisti Mino Pecorelli vuonna 1979, koska tämä oli ollut aikeissa paljastaa, kuka oikeasti murhasi pääministeri Aldo Moron. Pecorelli oli ollut jäljittämässä totuutta heti sen jälkeen, kun 9. toukokuuta 1978 Italian entisen pääministerin Aldo Moron ruumis löydettiin luotien täyttämänä auton takaosasta Rooman keskustasta. Pecorelli oli ollut epäileväinen sen suhteen, että Punaisen prikaatin terroristit olisivat olleet Moron sieppauksen takana, joka tapahtui 16. maaliskuuta verisen ammuskelun jälkeen lähellä hänen esikaupunkitaloaan.

Andreottin käskystä Pecorelli vaiennettiin murhaamalla, mutta yksi todistaja, joka räjäytti todellisen uutispommin julkisessa oikeudessa, oli Moron läheinen työtoveri, Gorrado Guerzoni. Hänen todistuksensa lähetettiin Italian televisiossa ja radiossa marraskuussa 1982, ja se painettiin useissa italialaisissa sanomalehdissä, mutta tiedot sensuroitiin totaalisesti Yhdysvalloissa. Washington Post ja New York Times eivät uskoneet Guerzonin todistusta eikä uutista Italiasta välitetty missään TV-kanavalla Yhdysvalloissa. 

Monien mielestä sellainen uutispimento on merkillistä, varsinkin kun kyseessä oli hyvin tunnettu italialainen pääministeri Aldo Moro. Olisi luullut, että sellainen sensaatiomainen uutinen olisi ylittänyt uutiskynnyksen myös Yhdysvalloissa. Olihan Aldo Moro ollut johtava poliitikko vuosikymmeniä, ja hänet oli kidnapattu keskellä päivää keväällä 1978, ja kaikki hänen henkivartijansa oli teurastettu kylmäverisesti. On varsin outoa, että näin mehevää uutista ei pidetty uutisarvoisena Yhdysvalloissa. Vai johtuiko uutispimento siitä, että rikokseen epäillyksi asetettiin Henry Kissinger? 

Guerzonin todistuksen ansiosta Italia ja Eurooppa saivat tietää (mutta ei USA), että Kissinger oli Aldo Moron murhan takana. Kissinger ei pelkästään uhkaillut Moroa, vaan myös toteutti uhkauksensa ”eliminoida” Moro, jos hän ei luopuisi suunnitelmastaan viedä eteenpäin Italian taloudellista ja teollista edistystä Italiassa. Colemanin mukaan kesä- ja heinäkuussa vuonna 1982 Aldo Moron vaimo todisti oikeudessa, että Henry Kissinger oli uhannut hänen miestään sanomalla: ”Joko lopetat poliittisen linjasi tai maksat siitä kalliisti.” 

Kissinger oli silloin tärkeä agentti kuninkaallisen ulkomaansuhteiden instituutin palveluksessa sekä Rooman klubin ja ulkomaansuhteiden neuvoston jäsen. Kuten jo edellisen postaukseni lopussa olevasta Kissinger tiedostosta selviää, Kissinger oli KGB:n agentti. Eipä se liene yllättävää, koska kaikkien maiden tiedustelupalvelut toimivat yhden ja saman varjohallituksen alla.

Kissingerin rooli Yhdysvaltojen horjuttamisessa kolmen sodan avulla (Lähi-itä, Korea ja Vietnam) tunnetaan hyvin, samoin kuin hänen roolinsa Persianlahden sodassa, jossa Yhdysvaltain armeija toimi palkkasotureina 300:n komitealle tuodessaan Kuwaitin takaisin sen hallintaan ja samalla tehden esimerkin Irakista niin, että muut pienet kansakunnat eivät alkaisi suunnittelemaan liikaa omaa kohtaloaan.

Dagens Nyheterin pääkirjoitustoimittajalle Olle Alsenille tietonsa paljastanut Oswald LeWinter liittyy mielenkiintoisella tavalla todistajana myös Aldo Moron murhatapauksessa. LeWinter on runoilijan ja kirjailijan työnsä ohella toiminut CIA:n agenttina vuodesta 1966 alkaen. Vuonna 1985 LeWinter kuitenkin vangittiin viiden tonnin amfetamiinin esiasteen tuomisesta Yhdysvaltoihin. Operaatio oli osa CIA:n toimintaa, ja Oswald sai vain kaksi vuotta vankeustuomiota kuuden vuoden sijasta. 

Eräässä haastattelussa Oswald kertoi olleensa läsnä kokouksessa Roomassa, kun Henry Kissinger oli painokkaasti käskenyt kenraali Santovitoa eliminoimaan Aldo Moron fyysisesti. Santovito oli tuolloin Italian sotilastiedustelun johtaja ja antikommunistisen P2 -vapaamuurariloosin jäsen. Vasemmistolaisen italialaisen Avvenimenti-lehden haastattelussa vuonna 1990 LeWinter ei ollut ollut niin avoin.

 Kysyttäessä, mitä hän tiesi suurista italialaisista mysteereistä, Morosta, Bolognasta ja Usticasta, hän vastasi: "Kahdesta ensimmäisestä minulla on vain toisen käden tietoa, enkä halua puhua niistä." Oswaldin seuraava vankeustuomio liittyi siihen, että hän oli yrittänyt myydä Dianan kanssa Pariisissa vuonna 1997 kuolleen Dodin isälle Al Fayedille CIA-asiakirjat 20 miljoonalla dollarilla. Asiakirjojen piti osoittaa, että MI6:n johtaja oli hakenut CIA:n apua Dodin ja Dianan kuoleman aiheuttaneen auto-onnettomuuden järjestämisessä Pariisissa vuonna 1997. Vankilasta vapautumisensa jälkeen LeWinter lensi Lontooseen ja vannoi Al Fayedin asianajajille uudestaan, että hänen asiakirjansa olivat aitoja. Mikäli LeWinterin asiakirjat ja todistus ovat aitoja, myös prinsessa Dianan kuolema voidaan lisätä CIA:n murhaamien henkilöiden listalle.[3]

John Colemanin mukaan Italian merkitys Uudelle maailmanjärjestykselle on keskeinen siitä syystä, että se on katolisen kirkon keskus ja sen yhteys Lähi-itään on tärkeä. Italia on myös tärkein reitti kansainvälisessä huumekaupassa. Aldo Moron pahin rikos oli se, että hänen ajamansa politiikka olisi asettanut esteitä tulevaisuuden suunnitelmille. Colemanin mukaan:

”Paljastaessani tämän hirvittävän rikoksen vuonna 1982 osoitin, että Aldo Moro, uskollinen kristillisdemokraattisen puolueen jäsen, joutui P2-loosin hallitsemien salamurhaajien murhaamaksi. Tarkoituksena on ollut saattaa Italia Rooman klubin määräysten mukaiseksi deindustrialisoiduksi maaksi ja vähentää huomattavasti sen väkilukua. Moron suunnitelmat vakauttaa Italia täystyöllisyydellä sekä saavuttaa teollinen ja poliittinen rauha olisivat vahvistaneet katolisuutta vastustavaa kommunismia ja tehnyt Lähi-idän horjuttamisesta – joka oli asetettu päätavoitteeksi - paljon vaikeampaa. Edellä olevasta käy selväksi, kuinka pitkälle salaliittolaiset suunnittelevat. Moron kuolema poisti tiesulut suunnitelmilta horjuttaa Italiaa ja kuten mekin nyt tiedämme, mahdollisti salaliittosuunnitelmien toteuttamisen Lähi-idän Persianlahden sodassa 14 vuotta myöhemmin.”[4]

Vasemmistolaisnuorten perustama Punainen Prikaati todettiin syylliseksi Aldo Moron kidnappaamiseen ja murhaan, mutta todellisuudessa murhan toteuttamiseen tuli määräys Italian P2-loosin kautta. Käskyn oli antanut Henry Kissinger. Kuten jokainen valveutunut lukija varmasti jo ymmärtää, että vasemmistolaishenkinen Punainen Prikaati lavastettiin syylliseksi – Gladion toimintaperiaatteiden mukaisesti. Naton salaiset armeijat oli perustettu taistelemaan näennäisesti kommunismia vastaan. Toimintatapoihin kuului vain lavastaa kommunistit syyllisiksi.

Samana vuonna myös Vatikaanin pankkiiri Roberto Calvi murhattiin. Kun paavi Benedictuksen hovimestari alkoi vuotaa Vatikaanin salaisia ​​asiakirjoja italialaiselle toimittajalle, hänen motiivinaan oli halu pelastaa katolinen kirkko kasvavalta korruption tulvalta. Asioiden joukossa, jotka hänen mielestään tulisi saattaa paavin ja yleisön tietoon, olivat vapaamuurariuden ja salaisten palveluiden roolit Vatikaanin asioissa sekä Vatikaanin koulutytön, Emanuela Orlandin, salaperäinen katoaminen. Orlandin tapaus yhdistää paavin nykyiset ongelmat Banco Ambrosiano -skandaaliin ja sen puheenjohtajan pankkiiri Roberto Calvin kuolemaan Lontoossa. Calvi löydettiin Blackfriars Bridge -sillan alta 18.6.1982 kuolleena roikkumassa. Calvin kuolinsyyksi todettiin murha. Heinäkuussa 1991 Francesco "Frankie the Strangler" Di Carlo, mafian kummisetä, joka oli asunut Englannissa 1970-luvun lopulta lähtien, nimettiin Calvin tappajaksi.

The Guardian lehdessä haastateltu Di Carlo on kiistänyt tämän: "En ollut se, joka hirtti Calvin. Jonain päivänä voin kirjoittaa koko tarinan, mutta todellisia tappajia ei koskaan tuoda oikeuteen, koska Italian valtio, P2-muurariloosin jäsenet suojelevat heitä. Heillä on valtava määrä valtaa. He koostuvat poliitikoista, pankkien pääjohtajista, armeijasta, huipputurvallisuudesta ja niin edelleen. Tämä on tapaus, joka avataan ja suljetaan yhä uudelleen ja uudelleen, mutta sitä ei koskaan ratkaista. Mitä korkeammalle menet, sitä vähemmän todisteita löydät." [5]

Di Carlon mukaan Cosa Nostra ei ollut alkuun niin paha, mutta sitten asiat alkoivat muuttua, kun mukaan tuli CIA:n pyörittämä huumekauppa:

"Emme olleet valtiota vastaan, olimme valtio valtiossa. Meillä oli asianajajia, lääkäreitä, ministereitä. Saimme poliitikot valituiksi ja komensimme heitä. Ja elimme mukavasti. Siellä oli säännöt. Et voinut tappaa naisia ​​tai lapsia tai viattomia. Et voinut tappaa toimittajia, koska he vain tekivät työtään. Jos halusit tappaa jonkun, siihen oli oltava syy. Heidän täytyi vahingoittaa organisaatiota. Voit tappaa poliisin, koska hän valehteli sinusta, mutta ei työnsä vuoksi. Tapat yhden, toinen tulee tilalle, mitä olet saavuttanut? Et mitään. Mutta sitten asiat alkoivat muuttua. Huumekauppa tuli sisään ja teki ihmisistä hyvin rikkaita. Ihmisillä oli liikaa rahaa ja valtaa. Omatunto katosi. Tuomareita pommitettiin yhdessä naisten ja lasten kanssa. Se ei ollut enää Cosa Nostra, se oli Cosa Monster. En halunnut olla osa sitä, joten päätin lähteä. Elämäni on nyt hyvin erilaista, hyvin hiljaista, mutta olen onnellinen."[6]

---

[1] PETRI BURTSOV 8.10.2019, YLE (AP). Tummennus lisätty.

[2] https://www.bbc.com/news/world-europe-31427521

[3] Philip Willan 8.6.2015. LeWinterin haastattelu verkkojulkaisussa Italian Insider. http://www.italianinsider.it/?q=node/2964

[4] John Coleman Conspirators´ hierachy 1992, 8.

[5] Tony Thompson Mafia boss breaks silence over Roberto Calvi killing 12.5.2012 https://www.theguardian.com/uk/2012/may/12/roberto-calvi-blackfriars-bridge-mafia

[6] ibid.