Ranskan presidentti de Gaulle CIA:n tähtäimessä
Kerron tässä postauksessa tällä kertaa, miten Naton salainen armeija Gladio ja CIA toimivat toisen maailmansodan jälkeen. Toivon, että tämä katsaus esimerkiksi Ranskan kohdalla avaisi ihmisten silmät näkemään, miten CIA ja Nato toimivat. Onko Naton toiminta todella sellaista, mihin me voimme luottaa? Jokainen harkitkoon itse.
Gladio eli Naton Stay behind -salaiset vastarintajoukot oli perustettu Länsi-Eurooppaan ikään kuin siltä varalta, että Neuvostoliitto yrittäisi miehittää sen. Kun oivallat, että koko kylmä sota oli saman varjoeliitin aikaansaama huijausoperaatio, niin kommunismin pelolla oli mahdollista jatkaa sotaa - lähinnä siviilejä ja kommunisteiksi epäiltyjä vastaan. Kyseessä oli todellisuudessa CIA:n tukemat äärioikeistolaiset terroritoimet yhteiskuntaa vastaan.
CIA ja Naton salainen armeija toimi Euroopassa tehokkaana murhakoneena. Ensimmäisenä aktiivisena kohteena oli Ranska heti toisen maailmansodan jälkeen. Vaikka Naton salaisen armeijan Gladion tapahtumat lähtivät käyntiin alkuun Italiassa, Ranska oli CIA:n ja Naton näkökulmasta ensimmäinen kohde, jossa kuohui pahasti. Ranska oli vuoden 1955 jälkeen menettämässä otteen Aasiassa sijainneesta siirtomaastaan Indokiinasta eli Vietnamista. Yhdysvallat siirtyi Vietnamiin paikkaamaan Ranskan vetäytymistä. Ranska oli menettämässä otettaan myös toisesta siirtomaastaan – Algeriasta, jossa oli jo ensimmäisen maailmansodan aikana alkanut vapaustaistelu itsenäisyyden puolesta. Ranskan 11e choc oli tiedusteluorganisaatio SDECE:n iskujoukko, joka taisteli Indokiinasta vetäytymisen jälkeen Algeriassa tukahduttamassa Algerian itsenäisyystaistelua. Kyseessä oli siis Naton salainen nyrkki, jonka tarkoituksena oli nujertaa itsenäisyystaistelu Algeriasa.
CIA:n
kouluttamien Iskujoukkojen mielestä Ranskan hallitus oli korruptoitunut, hidas
ja voimaton tekemään riittävästi toimenpiteitä Algerian kansannousun
kukistamisessa. Iskujoukot ja Ranskan tiedustelupalvelu päättivät toteuttaa
sotilasvallankaappauksen aloittaen sen Korsikan valtaamisella
laskuvarjojoukoilla 24.5.1958. Salainen armeija vaati kenraali Charles de
Gaullen palauttamista valtaan, koska he uskoivat de Gaullen kykenevän viemään
Ranskan sodan Algeriassa päätökseen. Toukokuussa Ranska oli sekasorron
vallassa.
Ranskan sisäisen tiedustelupalvelun johtaja Roger Wybot oli valmis
viemään Pariisin valtauksen eli Operaatio Ylösnousemuksen loppuun. Charles de
Gaulle esti Pariisin valtauksen ilmoittamalla 27.5. palaavansa Ranskan johtoon.
De Gaulle muodosti uuden hallituksen, mutta ei tehnytkään sitä, mitä salainen
armeija oli odottanut eli ottanut tiukkaa otetta Algeriasta. Sen sijaan de
Gaulle tuki Algerian itsenäistymistä. Algeria sai lopulta itsenäisyytensä
vuonna 1962, mutta se oli maksaa de Gaullen hengen.
Naton salaisen
armeijan iskujoukot olivat raivoissaan, ja miettivät, pitäisikö de Gaulle
salamurhata. CIA oli täysin juonessa mukana. Osa iskujoukoista ei hyväksynyt de
Gaullen linjaa, vaan he päättivät perustaa Algeriaan laittoman armeijan
Organisation Armee Secrete (OAS). Laittoman armeijan tavoitteena oli jatkaa
taitelua Algerian vapauspuoluetta NFL:ää vastaan. He päättivät tehdä sen Pariisista piittaamatta ja
sitten syrjäyttää de Gaullen hallitus ja korvata se militantilla
antikommunistisella hallinnolla. 22.4.1961 OAS:n vallankaappaus alkoi
Algeriassa ja sen tarkoituksena oli pitää Algeria ranskalaisena. Naton salaisia
asejoukkoja oli havaintojen mukaan myös mukana.
Naton,
Pentagonin ja CIA:n johtajan Allen Dullesin väitetään osallistuneen
vallankaappausyritykseen. Vallankaappausta johtaneella kenraali Maurice Challella
oli läheiset suhteet juuri edellä mainittuihin tahoihin. Challe oli toiminut
Naton Keski-Euroopan joukkojen ylipäällikkönä. Epäonnistuneen vallankaappauksen
jälkeen laiton armeija OAS sabotoi kaikin keinoin rauhanneuvotteluja
Algreriassa. OAS murhasi muslimeja, ryösteli pankkeja ja aiheutti sekasortoa.
Ranskan virallisen armeijan oli vaikeata alkaa taistella omia maanmiehiään
vastaan ja osa koki sympatiaa OAS:ää kohtaan. OAS alkoi levittää kauhua ja
terroria myös Euroopassa. Se surmasi poliiseja ja virkamiehiä. Algerian
vapautusarmeija FNL käytti myös väkivaltaa. Ranska oli salaisen sodan takia
väkivallan ja vihan kierteessä. Algerialaisten mielenosoitukset tukahdutettiin
raa´asti ja rasistisesti.
Pariisissakin
koettiin kauhea verilöyly. Pariisin poliisipällikö Maurice Papon, joka oli
rasisti ja kuuluisa siitä, että oli toimittanut sodan aikana 1500 juutalaista
kuolemanleireille, määräsi poliisit tukahduttamaan algerialaisten mellakat
väkivalloin. Poliisi suorastaan teurasti vihan vimmassa Pariisiin tulleita
algerialaisia. Eversti Jean-Marie Bastien-Thiry johti vielä sellaista OAS:n
osastoa, joka ei suostunut aselepoon, jonka OAS julisti 17.6.1962.
Bastien-Thiry joukkoineen teki epäonnistuneen murhayrityksen 22.8.1962. De
Gaulle jäi henkiin.
Elämänsä aikana de Gaulleen kohdistui 30 murhayritystä. De
Gaullelle oli selvää, että kaiken juonittelun ja vehkeilyn takana oli Nato, CIA
ja Pentagon. De Gaulle hääti Naton Euroopan päämajan pois Ranskasta. Naton
päämaja siirtyi sen jälkeen Brysseliin. Sivuhuomautuksena mainittakoon, että Suomestakin
sotilaspoliittisia johtajia kävi salaa Brysselissä vastarintatoiminnan
kokouksissa. Suomessa oli ankarasti kielletty ikinä tuomasta missään
tilanteessa julki suomalaisten poliitikkojen tai armeijan salaisia suhteita
CIA:han tai Natoon. Tähän tosiseikkaan törmäsi myös Kauppatieteen tohtori
Heikki Urmas, joka ei edes väitöskirjansa yhteydessä saanut tuoda julki CIA:n
toimintaa Suomessa.
Heikki Urmas toi vasta eläkepäivillään julkisuuteen
tietonsa siitä, miten CIA ja KGB kävivät salaista sotaa Suomessa. Urmas alkoi
julkisesti puhua tiedustelupalveluiden salaisista toimista ja julkaisi tietonsa
myös kirjassa Raadolliset toverit vuonna 2010. Vain muutamaa vuotta
myöhemmin Heikki Urmas kuoli. Näyttää siltä, että kaikki, jotka tätä salaista
verkostoa alkavat liikaa paljastaa päätyvät pian mullan alle.
Ranskan
presidentillä Charles De Gaullella oli käsittämätön tuuri. Hän toki ymmärsi,
että hänen henkeään oli uhannut Nato ja CIA. De Gaullen luottamus horjui
Washingtonia kohtaan täysin. Hän alkoi vuoteen 1968 asti kestäneen
presidenttiytensä aikana epäillä Yhdysvaltoja lähes kaikessa. De Gaullen usko
dollariin horjui siinä määrin, että hän alkoi vaihtaa reservivaluuttana
toiminutta Yhdysvaltain dollaria kultaan. Espanja seurasi Ranskan mallia,
jolloin Fedin kultavaranto alkoi olla loppumassa. De Gaullen onnistui horjuttaa
Yhdysvaltain taloutta, vaikka syypää dollarin heikkouteen oli se, että se oli
kärsinyt Vietnamin sodan takia inflaation. Yhdysvaltain kultavarannot eivät
olisi mitenkään riittäneet kattamaan sitä setelimäärää, mitä FED oli laskenut
liikenteeseen. Yhdysvaltain presidentti Nixonin oli pakko irrottaa dollari
kultakannasta vuonna 1971.
Jo vuotta ennen
de Gaullen henkeä uhannutta hyökkäystä Algerian laittoman OAS-järjestön
epäillään aiheuttaneen YK:n pääsihteeri Dag Hammarskjöldin kuoleman.
Hammarskjöld ja muut 15 koneessa ollutta saivat surmansa lentokoneturmassa 17.9.1961,
kun heitä kuljettanut lentokone syöksyi maahan Ndolan kaupungin lähellä
Pohjois-Rhodesiassa. YLE uutisoi 8.10.2019 uusista todisteista:
Ihan viime vuosiin asti on tullut jatkuvasti uuttaa tietoa siitä, että YK:n pääsihteerin Dag Hammarskjöldin kuolema ei mahdollisesti ollutkaan tapaturma. Tämä käy ilmi tuoreesta YK:n julkaisemasta raportista, joka pitää sisällään uutta tietoa Hammarskjöldin hengen vieneestä lentoturmasta. YK:n nimittämä erikoistutkija Mohamed Chande Othman kertoo saaneensa käsiinsä valokuvia, jotka näyttävät DC-6-lentokoneen hylyn osia, joissa on lukuisia luodinreikiä. Kuvat ovat peräisin yhdeltä ensimmäisistä turmapaikalle saapuneista pohjoisrhodesialaisista (nykyisin Sambia) poliiseista, ja niiden uskotaan olevan kuvia Hammarskjöldin turmakoneesta. Ruotsin poliisin ja kansallisen rikosteknisen tutkimuskeskuksen mukaan reiät näyttävät tulleen pienkaliberisesta aseesta. YK ei ole Dagens Nyheter -sanomalehden mukaan julkaissut kuvia, vaan säilyttää niitä kassakaapissa. YK vaatii nyt lisätietoja Britannialta, Etelä-Afrikalta, Venäjältä ja Yhdysvalloilta.[1]
YLE:n uutisessa todetaan, että Othmanin mukaan on "todennäköistä, että ulkoinen hyökkäys tai uhka aiheutti lentoturman". YK:n tutkija Othman oli todennut toimittajille, että tutkimuksia on hankaloittanut se, ettei YK ole saanut käsiinsä onnettomuustutkintaan liittyviä asiakirjoja.
Onko mitenkään yllättävää, että sellaisia tutkintaan liittyviä asiakirjoja ei luovuteta? Varjoeliitin hallitsemilla viranomaisilla on ihmeellinen kyky ja taito asettaa asiakirjat salaisiksi (classified) tai sitten ne katoavat jonnekin. Niitä vaan ei yksinkertaisesti luovuteta tutkijoille, jos ne paljastavat liikaa totuutta.
Othmanin mukaan hänen tutkimuksensa osoittavat, että näillä mailla on hallussaan tärkeää salaista tietoa Hammarskjöldin kuolemasta. Turman tapahduttua vuonna 1961 useat maat olivat yrittäneet vaikuttaa lentoturman tutkimuksiin, jotta lentoturma saataisiin näyttämään lentokapteenin virheeltä. Dag Hammarskjöld oli käynyt jo Algeriassa tapahtuneen OAS:n vallankaappausyrityksen aikana sen naapurimaassa Tunisiassa ja oli kieltänyt Ranskaa käyttämästä napalmia. Hammarskjöld muistetaan tästä käynnistä Tunisiassa, koska hänelle on omistettu oma postimerkki vuonna 1961. Hammarskjöld oli selkeästi osoittanut tukensa Algerian ja Tunisian itsenäistymispyrkimyksille ja sehän ei missään nimessä sopinutkaan CIA:n suunnitelmiin.
Motiivi Hammarskjöldin murhaan on suorastaan ilmeinen: Hammarskjöld oli matkannut alueelle aikeinaan tavata kongolainen kapinallisjohtaja Moise Tshombe ja neuvotella tämän kanssa aselevosta. Tshombe johti aseellista kapinaa Kongon mineraalirikkaassa Katangan provinssissa ja oli saanut tukea länsimailta. Onko yllättävää sekään tieto, että Katangassa sijaitsi useita brittien, amerikkalaisten sekä Kongon entisen siirtomaaisännän Belgian kaivoksia. Eli tässä nimenomaisessa "rikostutkinnassa" motiivikin on selvä ja tekijät kätkeytyvät kulissien taakse.
Hurjistunut de Gaulle häätää Nato-joukot Ranskasta
Epäonnistuneen vallankaappauksen jälkeen Ranskasta paenneet natojoukot perustivat Portugaliin salaisen armeijan nimeltä Aginter Press, joka oli aktiivinen vuosina 1966–1974. Sen johdossa toimi 11e Choc laskuvarjoprikaatin johtaja, monien sotien veteraani, kapteeni Yves Guerin-Serac. Aginter Pressillä oli yhteyksiä Afrikkaan ja Latinalaiseen Amerikkaan. Se osallistui eri puolilla maailmaan CIA:n suorittamiin operaatioihin kuten salamurhiin, provokaatioihin ja vallankaappauksiin. Aginter Pressin toiminta on ollut niin pahamaineista, että äärioikeiston terroria tutkinut italialainen tuomari Guido Salvini ei suostunut antamaan lausuntoja tai tietoja järjestöstä muuta kuin suljettujen ovien takana.
Vuonna 1966 Portugaliin OAS:n terroriosaston joukoista perustettu Aginter Press alkoi kylvää kuolemaa ja terroria. Aginter Press ja Portugalin turvallisuuspoliisi PIDE surmasivat oppositiojohtaja Humberto Delgadon 13.2.1965. Delgado oli alun perin ollut António Salazarin diktatuurin innokas kannattaja, mutta toimittuaan Portugalin suurlähetystön sotilasattaseana Kanadassa ja Washingtonissa hän kääntyi tätä vastaan ja ryhtyi ajamaan demokratian palauttamista maahan. Toimiessaan Portugalin siviili-ilmailuviraston johtajana hän asettui ehdolle vuoden 1958 presidentinvaalissa, mutta sai vilpilliseksi väitetyssä ääntenlaskennassa vain 25 prosenttia äänistä ja hävisi diktatuurihallinnon ehdokkaalle, amiraali Américo Deus Tomásille. Delgado joutui hakemaan turvapaikkaa Brasilian Lissabonin-lähetystöstä ja siirtyi sitä kautta maanpakoon Brasiliaan, josta käsin hän vastusti Salazarin diktatuuria. Helmikuussa 1965 Delgado yritti palata Brasiliasta salaa Espanjan kautta Portugaliin, mutta Portugalin turvallisuuspoliisin PIDE:n agentit murhasivat hänet Villanueva del Fresnon kylässä, viiden kilometrin päästä Portugalin rajalta.[2]
Aginter Pressin epäillään olleen usean Afrikassa tapahtuneen salamurhan takana. Eduardo Mondlane oli mosambikilainen poliitikko, joka johti Mosambikin vapautusrintama Frelimoa sen perustamisesta vuodesta 1962 vuoteen 1969 asti, jolloin hänet murhattiin. Murhan epäillään olleen Aginter Pressin suorittama. Aginter Pressin uskotaan murhanneen 20.1.1973 Amílcar Lopes Cabralin, joka oli Portugalin siirtomaan Guinea-Bissaun ja Kap Verden itsenäisyystaistelun johtaja. Aginterin agentteja oli mukana Chilessä suorittamassa Salvador Allenden syrjäyttämistä, kun Augusto Pinochetin sotilasvallankaappauksen myötä maahan asetettiin oikeistodiktatuuri. Salvador Allende oli myös vapaamuurari. Hänen tarkoituksenaan oli perustaa sosialistinen valtio ja kansallistaa kaivosyhtiöt. Sosialismi ei sinänsä olisi ollut varjohallitukselle ongelma, mutta kaivosyhtiöiden omistuksen ja tuottojen menettäminen olisi ollut hirvittävä takaisku.
Aginterin Pressin toiminta loppui Portugalissa sen jälkeen, kun nuoret sosialistiupseerit suorittivat vallankaappauksen neilikkavallankumouksessa 1.5.1974. Lähes verettömän vallankumouksen jälkeen Portugalin hallinto demokratisoitui vähitellen. Salazar oli siirtynyt syrjään jo vuonna 1968 sairastuttuaan ja hänen jälkeensä valtaan noussut Marcelo Saetano oli vielä yrittänyt jatkaa siirtomaiden hallintaa väkivaltaisesti. Portugali oli alkanut olla väsynyt yhteiskunnan jämähtäneeseen tilanteeseen jo 1960-luvulla. Neilikkavallankumous johti lopulta maan demokratian tielle. Uusi hallitus olisi halunnut tutkia PIDE:ä ja Aginter Pressiä, mutta koko järjestö asiakirjoineen ja aineistoineen katosivat mystisesti. Aginter Pressin joukot luultavasti pääsivät Chileen Augusto Pinochetin suojiin. Osa agenteista siirtyi myös Etelä-Afrikkaan, johon Aginter Pressillä oli ollut hyvät suhteet koko toimintansa ajan.
Mitään näistä Naton ja CIA:n kanssa yhteistyöstä (tai niiden alaisuudessa) toimineista salaisista armeijoista ei julkisuudessa tiedetty. Tiesivätkö näistä armeijoista maiden omat parlamentit, ministerit tai korkeat virkamiehet, jää arvoitukseksi. Puolustusvoimien korkeimman johdon sekä tuvallisuuspalvelun sekä todennäköisesti osan ministereistä, on ollut pakko tietää.
Samoihin aikoihin Portugalin neilikkavallankumouksen aikoihin Gladio paljastui Italiassa vuonna 1974, kun Italian sotilastiedustelun (SID) päällikkö Vito Micelli oli joutunut tutkintatuomari Giovanni Tamburinon pidättämäksi. Micelli paljasti Naton alaisen sala-armeijan Gladion toimivan suoraan SID:n erikoisosastona, ja että se oli perustettu Yhdysvaltain ja Naton pyynnöstä. Transatlanttisten suhteiden takia asia painettiin villaisella, eikä Micelli joutunut kärsimään kuin puolivuotta sotilassairaalassa. Eikä asiaa vuodettu sen enempää julkisuuteen.
Julkisuuteen asia ei luultavasti vuotanut ainakaan kovin laajasti. Naton salainen armeija paljastui lopulta vasta vuonna 1990, kun Italian pääministeri Giulio Andreotti toi asian parlamentin tietoon tuomari Cassonin painostuksesta. Pateanon autopommi-iskusta vuonna 1972 kiinnijäänyt Vinciguerra oli myös vuonna 1990 valmis vankilasta käsin antamaan tietoja Gladiosta. Vinciguerra oli saanut vasta vuonna 1984 elinkautisen tuomion terroriteoistaan. Kiinnijäätyään Vinciguerra oli ollut aina valmis todistamaan äärioikeiston yhteyksistä Natoon ja CIA:han. Hän todisti, että lähes kaikki äärioikeistolaiset järjestöt toimivat yhteistyössä Gladion kanssa. Näitä olivat mm. Ordine Nuovo ja Avanguardia Nazionale.
Strategian taustalla olivat etenkin ne valtioon kuuluneet organisaatiot, jotka huolehtivat suhteista Natoon. Casson löysi Andreottin avulla lopulta Gladion olemassaolon todistavat asiakirjat, kun hän sai korkeimman oikeuden luvan vuoden 1990 alussa tutkia Italian sotilastiedustelupalvelun SISMIn arkistoja. Tästä alkoi tutkinta, jonka vuoksi tuomarit saivat tappouhkausten vuoksi poliisivartioinnin. Casson pelkäsi henkensä edestä aina heinäkuusta lokakuulle, koska hän oli ainoa, joka tiesi Gladio-verkoston olevan totta. Jos CIA olisi onnistunut tuossa vaiheessa saamaan Cassonin hengiltä, ei Gladio olisi välttämättä koskaan paljastunut.
Cassonille oli selvää, että myös korkeat poliittiset tahot halusivat häiritä tutkintaa. Tutkinnassa selvisi, että Andreotti oli antanut mafiapomo Gaetano Badalamentille määräyksen murhata tutkiva journalisti Mino Pecorelli vuonna 1979, koska tämä oli ollut aikeissa paljastaa, kuka oikeasti murhasi pääministeri Aldo Moron. Pecorelli oli ollut jäljittämässä totuutta heti sen jälkeen, kun 9. toukokuuta 1978 Italian entisen pääministerin Aldo Moron ruumis löydettiin luotien täyttämänä auton takaosasta Rooman keskustasta. Pecorelli oli ollut epäileväinen sen suhteen, että Punaisen prikaatin terroristit olisivat olleet Moron sieppauksen takana, joka tapahtui 16. maaliskuuta verisen ammuskelun jälkeen lähellä hänen esikaupunkitaloaan.
Andreottin käskystä Pecorelli vaiennettiin murhaamalla, mutta yksi todistaja, joka räjäytti todellisen uutispommin julkisessa oikeudessa, oli Moron läheinen työtoveri, Gorrado Guerzoni. Hänen todistuksensa lähetettiin Italian televisiossa ja radiossa marraskuussa 1982, ja se painettiin useissa italialaisissa sanomalehdissä, mutta tiedot sensuroitiin totaalisesti Yhdysvalloissa. Washington Post ja New York Times eivät uskoneet Guerzonin todistusta eikä uutista Italiasta välitetty missään TV-kanavalla Yhdysvalloissa.
Monien mielestä sellainen uutispimento on merkillistä, varsinkin kun kyseessä oli hyvin tunnettu italialainen pääministeri Aldo Moro. Olisi luullut, että sellainen sensaatiomainen uutinen olisi ylittänyt uutiskynnyksen myös Yhdysvalloissa. Olihan Aldo Moro ollut johtava poliitikko vuosikymmeniä, ja hänet oli kidnapattu keskellä päivää keväällä 1978, ja kaikki hänen henkivartijansa oli teurastettu kylmäverisesti. On varsin outoa, että näin mehevää uutista ei pidetty uutisarvoisena Yhdysvalloissa. Vai johtuiko uutispimento siitä, että rikokseen epäillyksi asetettiin Henry Kissinger?
Guerzonin todistuksen ansiosta Italia ja Eurooppa saivat tietää (mutta ei USA), että Kissinger oli Aldo Moron murhan takana. Kissinger ei pelkästään uhkaillut Moroa, vaan myös toteutti uhkauksensa ”eliminoida” Moro, jos hän ei luopuisi suunnitelmastaan viedä eteenpäin Italian taloudellista ja teollista edistystä Italiassa. Colemanin mukaan kesä- ja heinäkuussa vuonna 1982 Aldo Moron vaimo todisti oikeudessa, että Henry Kissinger oli uhannut hänen miestään sanomalla: ”Joko lopetat poliittisen linjasi tai maksat siitä kalliisti.”
Kissinger oli silloin tärkeä agentti kuninkaallisen ulkomaansuhteiden instituutin palveluksessa sekä Rooman klubin ja ulkomaansuhteiden neuvoston jäsen. Kuten jo edellisen postaukseni lopussa olevasta Kissinger tiedostosta selviää, Kissinger oli KGB:n agentti. Eipä se liene yllättävää, koska kaikkien maiden tiedustelupalvelut toimivat yhden ja saman varjohallituksen alla.
Kissingerin rooli Yhdysvaltojen horjuttamisessa kolmen sodan avulla (Lähi-itä, Korea ja Vietnam) tunnetaan hyvin, samoin kuin hänen roolinsa Persianlahden sodassa, jossa Yhdysvaltain armeija toimi palkkasotureina 300:n komitealle tuodessaan Kuwaitin takaisin sen hallintaan ja samalla tehden esimerkin Irakista niin, että muut pienet kansakunnat eivät alkaisi suunnittelemaan liikaa omaa kohtaloaan.
Dagens Nyheterin pääkirjoitustoimittajalle Olle Alsenille tietonsa paljastanut Oswald LeWinter liittyy mielenkiintoisella tavalla todistajana myös Aldo Moron murhatapauksessa. LeWinter on runoilijan ja kirjailijan työnsä ohella toiminut CIA:n agenttina vuodesta 1966 alkaen. Vuonna 1985 LeWinter kuitenkin vangittiin viiden tonnin amfetamiinin esiasteen tuomisesta Yhdysvaltoihin. Operaatio oli osa CIA:n toimintaa, ja Oswald sai vain kaksi vuotta vankeustuomiota kuuden vuoden sijasta.
Eräässä haastattelussa Oswald kertoi olleensa läsnä kokouksessa Roomassa, kun Henry Kissinger oli painokkaasti käskenyt kenraali Santovitoa eliminoimaan Aldo Moron fyysisesti. Santovito oli tuolloin Italian sotilastiedustelun johtaja ja antikommunistisen P2 -vapaamuurariloosin jäsen. Vasemmistolaisen italialaisen Avvenimenti-lehden haastattelussa vuonna 1990 LeWinter ei ollut ollut niin avoin.
Kysyttäessä, mitä hän tiesi suurista italialaisista mysteereistä, Morosta, Bolognasta ja Usticasta, hän vastasi: "Kahdesta ensimmäisestä minulla on vain toisen käden tietoa, enkä halua puhua niistä." Oswaldin seuraava vankeustuomio liittyi siihen, että hän oli yrittänyt myydä Dianan kanssa Pariisissa vuonna 1997 kuolleen Dodin isälle Al Fayedille CIA-asiakirjat 20 miljoonalla dollarilla. Asiakirjojen piti osoittaa, että MI6:n johtaja oli hakenut CIA:n apua Dodin ja Dianan kuoleman aiheuttaneen auto-onnettomuuden järjestämisessä Pariisissa vuonna 1997. Vankilasta vapautumisensa jälkeen LeWinter lensi Lontooseen ja vannoi Al Fayedin asianajajille uudestaan, että hänen asiakirjansa olivat aitoja. Mikäli LeWinterin asiakirjat ja todistus ovat aitoja, myös prinsessa Dianan kuolema voidaan lisätä CIA:n murhaamien henkilöiden listalle.[3]
John Colemanin mukaan Italian merkitys Uudelle maailmanjärjestykselle on keskeinen siitä syystä, että se on katolisen kirkon keskus ja sen yhteys Lähi-itään on tärkeä. Italia on myös tärkein reitti kansainvälisessä huumekaupassa. Aldo Moron pahin rikos oli se, että hänen ajamansa politiikka olisi asettanut esteitä tulevaisuuden suunnitelmille. Colemanin mukaan:
”Paljastaessani tämän hirvittävän rikoksen vuonna 1982 osoitin, että Aldo Moro, uskollinen kristillisdemokraattisen puolueen jäsen, joutui P2-loosin hallitsemien salamurhaajien murhaamaksi. Tarkoituksena on ollut saattaa Italia Rooman klubin määräysten mukaiseksi deindustrialisoiduksi maaksi ja vähentää huomattavasti sen väkilukua. Moron suunnitelmat vakauttaa Italia täystyöllisyydellä sekä saavuttaa teollinen ja poliittinen rauha olisivat vahvistaneet katolisuutta vastustavaa kommunismia ja tehnyt Lähi-idän horjuttamisesta – joka oli asetettu päätavoitteeksi - paljon vaikeampaa. Edellä olevasta käy selväksi, kuinka pitkälle salaliittolaiset suunnittelevat. Moron kuolema poisti tiesulut suunnitelmilta horjuttaa Italiaa ja kuten mekin nyt tiedämme, mahdollisti salaliittosuunnitelmien toteuttamisen Lähi-idän Persianlahden sodassa 14 vuotta myöhemmin.”[4]
Samana vuonna myös Vatikaanin pankkiiri Roberto Calvi murhattiin. Kun paavi Benedictuksen hovimestari alkoi vuotaa Vatikaanin salaisia asiakirjoja italialaiselle toimittajalle, hänen motiivinaan oli halu pelastaa katolinen kirkko kasvavalta korruption tulvalta. Asioiden joukossa, jotka hänen mielestään tulisi saattaa paavin ja yleisön tietoon, olivat vapaamuurariuden ja salaisten palveluiden roolit Vatikaanin asioissa sekä Vatikaanin koulutytön, Emanuela Orlandin, salaperäinen katoaminen. Orlandin tapaus yhdistää paavin nykyiset ongelmat Banco Ambrosiano -skandaaliin ja sen puheenjohtajan pankkiiri Roberto Calvin kuolemaan Lontoossa. Calvi löydettiin Blackfriars Bridge -sillan alta 18.6.1982 kuolleena roikkumassa. Calvin kuolinsyyksi todettiin murha. Heinäkuussa 1991 Francesco "Frankie the Strangler" Di Carlo, mafian kummisetä, joka oli asunut Englannissa 1970-luvun lopulta lähtien, nimettiin Calvin tappajaksi.
The Guardian lehdessä haastateltu Di Carlo on kiistänyt tämän: "En ollut se, joka hirtti Calvin. Jonain päivänä voin kirjoittaa koko tarinan, mutta todellisia tappajia ei koskaan tuoda oikeuteen, koska Italian valtio, P2-muurariloosin jäsenet suojelevat heitä. Heillä on valtava määrä valtaa. He koostuvat poliitikoista, pankkien pääjohtajista, armeijasta, huipputurvallisuudesta ja niin edelleen. Tämä on tapaus, joka avataan ja suljetaan yhä uudelleen ja uudelleen, mutta sitä ei koskaan ratkaista. Mitä korkeammalle menet, sitä vähemmän todisteita löydät." [5]
Di Carlon mukaan
Cosa Nostra ei ollut alkuun niin paha, mutta sitten asiat alkoivat muuttua, kun
mukaan tuli CIA:n pyörittämä huumekauppa:
"Emme olleet valtiota vastaan, olimme valtio valtiossa. Meillä oli asianajajia, lääkäreitä, ministereitä. Saimme poliitikot valituiksi ja komensimme heitä. Ja elimme mukavasti. Siellä oli säännöt. Et voinut tappaa naisia tai lapsia tai viattomia. Et voinut tappaa toimittajia, koska he vain tekivät työtään. Jos halusit tappaa jonkun, siihen oli oltava syy. Heidän täytyi vahingoittaa organisaatiota. Voit tappaa poliisin, koska hän valehteli sinusta, mutta ei työnsä vuoksi. Tapat yhden, toinen tulee tilalle, mitä olet saavuttanut? Et mitään. Mutta sitten asiat alkoivat muuttua. Huumekauppa tuli sisään ja teki ihmisistä hyvin rikkaita. Ihmisillä oli liikaa rahaa ja valtaa. Omatunto katosi. Tuomareita pommitettiin yhdessä naisten ja lasten kanssa. Se ei ollut enää Cosa Nostra, se oli Cosa Monster. En halunnut olla osa sitä, joten päätin lähteä. Elämäni on nyt hyvin erilaista, hyvin hiljaista, mutta olen onnellinen."[6]
[1] PETRI BURTSOV 8.10.2019, YLE (AP). Tummennus lisätty.
[2] https://www.bbc.com/news/world-europe-31427521
[3] Philip
Willan 8.6.2015. LeWinterin haastattelu verkkojulkaisussa Italian Insider.
http://www.italianinsider.it/?q=node/2964
[4] John Coleman Conspirators´ hierachy 1992, 8.
[5] Tony Thompson Mafia boss breaks
silence over Roberto Calvi killing 12.5.2012
https://www.theguardian.com/uk/2012/may/12/roberto-calvi-blackfriars-bridge-mafia
[6] ibid.
