Kun Naton salaisten armeijoiden käyttö kiellettiin Afrikassa vuonna 1976

Tässä postauksessa tulee jatkoa kolonialismin historiaan. Nyt vuorossa on Afrikan maat. Näille riistäjille ei riittänyt se, että Afrikasta varastettiin satoja tuhansia ihmisiä orjiksi Yhdysvaltain puuvillapelloille. Afrikka piti vallata ja omistaa.

Kolonialismi ja kansanmurha Afrikassa

Afrikan maat ovat joutuneet kärsimään viimeisimpinä Euroopan suurvaltojen kolonialismista. Brittiläisen pyöreän pöydän ryhmän perustaja Cecil Rhodesin mukaan nimetty Rhodesia on joutunut kärsimään CIA:n avustuksella diktaattoriksi nousseen Robert Mugaben talouspolitiikasta ja kansamurhasta vuoden 1980 jälkeen useamman vuoden ajan. Taustalla oli tapahtumasarja, jossa CIA:n väliintulo olisi ollut todennäköinen, mutta se ei tällä kertaa onnistunut suoraan Naton omia salaisia iskujoukkoja käyttämällä. Yhdysvaltain kongressi alkoi nimittäin olla jyvällä siitä, miten nämä salaiset erikoisjoukot toimivat.

Kun Rhodesia julistautui itsenäiseksi vuonna 1965, brittiläinen monikansallinen kaivosalan yritys Lonrho yritti saada aikaan Rhodesian vastaisia öljypakotteita sen jälkeen. Lonrho lakkasi vapaaehtoisesti toimittamasta öljyä Ian Smithin kapinallishallinnolle pian Rhodesian ilmoittaman itsenäisyysjulistuksen jälkeen. Rhodesiaa yritettiin painostaa talouspakotteilla, mutta maa ei antautunut. 

CIA ei voinut yhdessä MI5:n kanssa toimittaa paikalle Naton salaisia iskujoukkoja, koska

samoihin aikoihin Washingtonissa kongressinedustajat olivat saaneet tietoonsa CIA:n likaisista toimista ja Naton iskujoukoista. Toiminta kiellettiin ankarasti. Tästä syystä Naton salaisia iskujoukkoja ei enää voitu Rhodesiassa käyttää vuoden 1976 jälkeen. Vietnamin sota oli ollut niin kauhea katastrofi, että sellaisen ei enää haluttu toistuvan. Vietnamin sota oli juuri loppunut. Vietnamin sodankin taustoista on kerrottu enemmän satuja, kuin mikä se todellinen syy oikeasti oli koko sotaan. Palaan siihen myöhemmin.

CIA:n ja varjoeliitin toimintatavan oli Vietnamin sodan verilöylyjen jälkeen muututtava suorasta väkivallasta epäsuoraan vaikuttamiseen diktaattorien välityksellä. Kaikkiin hallittaviin maihin oli Yhdysvaltain ulkopolitiikan linjauksen mukaan nostettava sopiva diktaattori valtaan.

Yhdysvaltain presidentti Gerald Ford ja valtiosihteeri Henry Kissinger kokivat, että kylmän sodan rintamat olivat saamassa uuden käänteen, koska Afrikan mantereen eteläiset valtiot olivat aikeissa avata uutta kaivostoimintaa vuoden 1974 vaiheilla. Portugalin neilikkavallankumous oli kääntänyt Portugalin politiikan vasemmalle ja oli vaarassa, että sen hallitsemassa Mosambikissa olisi valta vaarassa siirtyä marxilaisille ryhmille. Samaan aikaan Neuvostoliiton sotilaallinen vaikutus oli lisääntynyt Angolassa. Kuubalaisia taistelujoukkoja oli siirtynyt Afrikkaan taistellakseen angloamerikkalaisten vaikutusvaltaa vastaan. 

Kissinger ja Ford olivat kehityksestä huolissaan ja halusivat varmistaa, että Rhodesia pysyi sen taloudellisessa hallinnassa. Yhdysvallat aloitti sotilaalliset peiteoperaatiot Angolassa, Etelä-Afrikassa ja Zairessa vuoden 1974 vaiheilla. Mutta kun amerikkalaisten aloitteet vuosivat julkisuuteen, Yhdysvaltain kongressin oli pakko kieltää ne. Yhdysvaltain kansa oli saanut tarpeekseen Yhdysvaltain sotatoimista Vietnamista vetäytymisen jälkeen. Kissinger ei kielloista piitannut vaan siirtyi peiteoperaatioista avoimeen ja diplomaattiseen vaikuttamiseen. 

Kissinger tarjosi Tansanialle, Zambialle ja muille alueella vaikuttaneille Afrikan valtioille, sopimuksen. Sopimukseen kuului, jos maat pitäisivät kuubalaiset, venäläiset tai minkä tahansa vieraan vallan joukot pois omasta maastaan, Yhdysvallat auttaisi näitä maita saavuttamaan mustien enemmistövallan Rhodesiassa. Tarjous aiheutti melkoisen haasteen, koska Ian Smithin johtama valkoisten hallinto ei ollut aikeissa vetäytyä. 20.3.1976 Smith julisti, että ei usko ikinä maailmassa mustien enemmistön hallitsevan Rhodesiaa. Puolta vuotta myöhemmin Smithin kelkka oli kääntynyt kannattamaan mustien enemmistöhallintoa.

Kissinger taivutteli Etelä-Afrikan apartheid hallinnon kannattamaan Rhodesian siirtymistä mustien hallintaan. Etelä-Afrikka suostui, vaikka se tiesi, että samalla sen oma valkoinen hallinto saattaisi joutua taipumaan mustien enemmistövaltaan jossain vaiheessa. Tansanian presidentti Julius Nyerere onnistui muodostamaan Afrikan valtioiden välille liittouman, joka alkoi painostaa rhodesialaisia mustien enemmistövaltaan. Nyerere halusi rinnalleen Kissingerin, koska hän rinnasti tämän suorastaan Jumalasta seuraavaksi voimaksi.

Washingtonin politiikan tarkoituksena on ollut Afrikassa huolehtia siitä, että länsimaiden monikansalliset yhtiöt ovat saaneet jatkaa kolonisaatiota. Seurauksena on ollut epäinhimillinen riisto. Ei ole ihme, että siirtomaat halusivat irti emämaistaan ja alkoivat itsenäisyystaistelun. Samaan aikaan kun Washington järjesteli Kissingerin johdolla diktaattorit lukuisiin Afrikan maihin, länsimaat lähettelivät kehitysapua.

Ihmisoikeusaktivisti Lyndon LaRouche joutui kärsimään siitä, että hän kyseenalaisti kehitysavun. George H. Bush onnistui saamaan LaRouchen telkien taakse.

Ulkoasiainneuvos ja eläkkeellä oleva suurlähettiläs Matti Kääriäinen on kirjoittanut kirjassaan Kehitysavun kirous (2015) kehitysapubisneksen todellisuudesta, jossa rikkaat maat antavat apua, josta rikkaat maat ja kehitysmaiden korruptoitunut eliitti hyötyvät. Samaan toteamukseen oli päätynyt SDP:n Kimmo Kiljunen vuonna 1991 kirjassaan Sinä ja maailman köyhät. Kirja oli jopa yliopiston tenttikirjana 1990-luvulla. Käsittämätöntä, että Kiljunen, joka oli tuolloin käsittääkseni perehtynyt melko hyvin kehitysapubisneksen nurjaan puoleen, onkin nykyään täysin edistämässä globaalin varjoeliitin unelmaa uudesta maailmanjärjestyksestä. Helsingin Sanomissakin kirjoitettiin Kiljusen kirjasta (HS 27.12.1991):

”Kimmo Kiljunen kirjoitti kirjan maailman köyhistä otolliseen aikaan. Suomalainen kehitysapuajattelu on tänä syksynä lopullisesti paljastanut oikeat karvansa. Määrärahoja on leikattu peräti neljänneksellä, ja kirves on heilunut nimenomaan köyhäinavun kohdalla. Lisää veronmaksajien rahoja on ammennettu vain suomalaisyrityksille, jotka tavoittelevat vientihankkeita kohtalaisen hyvinvoivista, "luottokelpoisista" kehitysmaista. Asianharrastajatkin ovat tällaisessa menossa ymmällään. Häkellystä lisää maailmanlaajuinen kehitysavun kriisi, kun kuilut vain kasvavat kauhistuttavin seurauksin. Aika paljon siis pitäisi olla "sinuja", joille Kiljunen kirjansa osoittaa. Korkeakouluistakin kuuluu, että kehitysmaatiedon kurssit ovat näinä aikoina aivan erityisen suosittuja. Kiljunen on kehitysmaainstituutin johtaja, taloustieteilijä ja vielä päivänpoliitikko. Kirja on kirjoitettu Kiljusen asuessa ajankohtaisen pahamaineisessa Keniassa. Hänellä jos kenellä pitäisi olla tieto ja kyky kirjoittaa perusteos neuvottomille.”[1]

Kehitysavusta ei ole hyötyä. Kääriäinen on asiaan perehtynyt useiden vuosikymmenten ajan. Tilastot eivät valehtele. Äärimmäinen köyhyys on häviämässä sellaisissa maissa, joille kehitysapua ei ole annettu - vaikka virallisessa propagandassa väitetään toisin. Kehitysmaista karkaa pääomia lähes kymmenen kertaa kehitysavun verran, monikansalliset yritykset kiertävät veroja ja veroparatiiseihin kertyy tuhansia miljardeja euroja. Edes kehitysavun ammattilaiset eivät edes tiedä tai käsitä, kuka kehitysapulaivaa ohjaa ja mihin suuntaan. Kehitysmaita on autettu jo vuosikymmeniä, mutta kehitystä ei tapahdu. Susan Georgen Velkabumerangi vuodelta 1991 on myös yksi alan klassikoista. Kehitysmaille myönnetyt luotot ovat päätyneet diktaattoreiden johtaman eliitin taskuihin, mutta velanmaksajina ovat kansalaiset, joiden pitää tuottaa yhä enemmän raaka-aineita vientiin, jotta vientituloilla voidaan lyhentää lainoja. Mitä enemmän köyhät maat tuottavat raaka-aineita, sitä enemmän syntyy tarjontaa, joka puolestaan on johtanut ylitarjontaan ja maailmanmarkkinahintojen laskuun.

Matti Kääriäiselle tuli shokkina se aika, kun Paavo Väyrysestä tuli kehitysministeri. Silloin otettiin takaisin vuosikymmenten takaiset vanhat halvaannuttavat mikrotason pikkupuuhastelut. Mosambikin-komennuksensa jälkeen Kääriäinen laatikin loppuraportin, jossa hän ehdotti oman asemapaikkansa lakkauttamista siitä syystä, että hän koki kehitysavun tukevan vääränlaista kehitystä.

Matti Kääriäinen tuo vahvasti esille, että kehitysavun ongelmana se, että talouspoliittiset ratkaisut Afrikan auttamiseksi ja kehittämiseksi tehdään Washingtonissa sellaisten ihmisten toimesta, joilla ei ole mitään käsitystä afrikkalaisesta elämänmenosta. Afrikassa on alettu herätä tähän todellisuuteen. Sambialaisen ekonomisti Dambisa Moyon teos Dead Aid (Kuollut apu) on saanut laajaa huomiota. Moyon mukaan kehitysavusta on enemmän haittaa kuin hyötyä, koska se luo kestämättömiä rakenteita ja vääränlaisia kannustimia sekä pitää yllä epädemokraattisia hallintoja. Täten kehitysapu estää Afrikkaa kehittymästä ”normaalilla” tavalla. Olen itse monesti ollut pettynyt YK:n toimintaan, mutta Matti Kääriäinen toteaa, että YK:ssakin on kuultu professoreita ja asiantuntijoita:

”Ainoan Suomessa toimivan YK-elimen, YK-yliopistoon kuuluvan kehitysmaiden taloudellisia kysymyksiä tutkivan Wider-instituutin, vuoden 2012 avainluennon pitänyt Harvardin yliopiston kansainvälisen kehityksen professori Lant Pritchett kuvasi kehitysyhteistyötä ”hullujen hommaksi”, joka ei ole paljonkaan tuottanut tuloksia. Pritchettin mukaan kehitysajattelussa seurataan perustavanlaatuisesti väärää strategiaa. Kehitysyhteistyössä lähdetään lähes aina ulkopuolella keksityistä ratkaisuista, vaikka pitäisi keskittyä kehitysmaiden ja ennen kaikkea köyhien itsensä identifioimiin ongelmiin. Ulkopuolelta tuodut mallit eivät toimi. Pitää ratkaista ongelmia, joita paikalliset pitävät merkittävinä. Nyt lähdetään ratkaisuista, joita avunantajat haluavat toteuttaa itse identifioimiensa ongelmien perusteella. Pritchettin mukaan kehitysyhteistyössä ollaan jumissa ”rakenteellisessa hulluudessa”.[2]

Onko kehitysavulla tai kehitysyhteistyöllä itse asiassa koskaan ollutkaan tarkoitus auttaa köyhiä? Kääriäisen mukaan kehitysyhteistyö on ulkopolitiikkaa eikä niinkään avustustyötä:

”Kehitysyhteistyö lienee kuitenkin ainoa kansainvälisen toiminnan muoto, jonka ainakin juhlapuheissa esitetään pyrkivän auttamaan vähäosaisia ja olevan epäitsekästä apua rikkailta köyhille. Tällaisena asia on yleensä myyty myös veronmaksajille. Todellisuus on toisenlainen. Kuten ulkopolitiikkaa työkseen tekevät tietävät, ulkopolitiikalla ei sinänsä ole moraalia, vaan se on määritelmällisesti omien kansallisten etujen ja intressien turvaamista. Koska kehitysyhteistyö on kiinteä osa ulkopolitiikkaamme, määritelmä ulottuu kehitysyhteistyöhön jo lähtökohtaisesti.”[3]

Kun oivaltaa Kolmensadan komitean juoksupoikien eli Henry Kissingerin ja hänen ohjailussaan olleen Washingtonin ulkopolitiikan 1980-luvulla Afrikassa, saattaa alkaa ymmärtää miksi ja miten siirtomaapolitiikka jatkui ilman ulkomailta johdettua sotilaallista valtaa. Maiden oma eliitti teki sen yhteistyössä Washingtonin kanssa. Kääriäinen pukee asian hyvin:

”Maiden siirtomaakautta seurannut itsenäistymisaalto oli päättynyt Zimbabwen itsenäistymiseen 1981. Maiden todellinen kyky selviytyä omin neuvoin maailmassa osoittautui erittäin heikoksi varsinkin Saharan eteläpuolisessa Afrikassa eli niin sanotussa mustassa Afrikassa. Siirtomaaisännät korvautuivat paikallisilla eliiteillä, jotka sujuvasti jatkoivat maiden hallitsemista kansalaisia sortavalla ja köyhdyttävällä tavalla. Hyödynsaajiksi siirtomaaisäntien sijaan tuli pieni, paikallinen poliittinen ja taloudellinen eliitti, joka usein ainakin aluksi koostui niin kutsuttujen vapaussotien johtajista. Afrikan maiden itsenäistyminen siirtomaavallasta tapahtui pääasiassa 1960- ja 1970-luvuilla; useista vastarintaliikkeitä johtaneista henkilöistä tuli itsenäistyneiden valtioiden päämiehiä vuosikymmeniksi. Maa toisensa jälkeen ajautui taloudellisiin ongelmiin ja joutui luonnonolosuhteiden armoille. Vallanpitäjät keskittyivät pysymään vallassa ja huolehtimaan omasta vaurastumisestaan…”[4]

Tämä kaikki tapahtui Washingtonin ja Lontoon varjoeliitin toimesta CIA:n siunaamina. Kaikkialle mihin CIA on toimintansa ulottanut, on seurauksena ollut kansanmurha. Zimbabven ihmisoikeusaktivistit ovat viime vuosien aikana vaatineet CIA:ta luovuttamaan tietoja Robert Mugaben hirmuhallinnon suorittamasta kansanmurhasta 1980-luvulla. Edelleenkin monista ihmisistä tuntuu hämmentävältä, että Reaganin hallinto pysyi hiljaa ja kenties jopa siunasi Mugaben toimet Rhodesiassa. 

Mugaben hallinnon aikana IMF:n on onnistunut korruptoimaan maan hallituksen ja asettamaan maan velkavankeuden kautta alamaiseksi angloamerikkalaisille yhtiöille. Amnesty International on pyytänyt tutkintaa Mugaben terrorista. Kriitikot sanovat, että Reaganin hallinto ja vaikutusvaltaiset mustat amerikkalaiset saivat toistuvasti tilaisuuksia paljastaa ja tuomita Mugaben väkivalta- ja terrorikampanja, mutta he eivät tehneet niin. Johtuiko tämä siitä, että Ronald Reagan oli uuden maailmanjärjestyksen agentti, joka oli saanut vapaamuurareilta tunnustuksen näistä ”veljellisen rakkauden osoituksista”. Tästä on osoituksena, että 11.2.1988 Washingtonin suurmestari antoi presidentti Reaganille "kunniatodistuksen" työstään veljeskunnan hyväksi.[5]

Kirkkojen, kansalaisjärjestöjen ja toimittajien raportit kuitenkin osoittivat, että neljän vuoden aikana hallituksen joukot asettivat ulkonaliikkumiskiellon, polttivat ja puskivat puskutraktoreilla koteja kumoon ja ajoivat tuhansia siviilejä keksitysleireille, joissa heidät tapettiin ja haudattiin joukkohautoihin. Myöhemmin katolisen kirkon tekemä tutkimus paljasti kidutukset ja raiskaukset. Sen mukaan monet uhrit pistettiin kuoliaaksi tai poltettiin elävältä. Kirkon raportin mukaan 20 000 ihmistä kuoli toiminnassa, mutta ZAPU-puolueen tiedottaja sanoi, että oikea luku oli vähintään kaksinkertainen tai enemmän.[6]

[1] Kirja-arvostelu Anna Paljakka: "Kultahiekkaa, jota kukaan ei käytä, sanotaan hiekaksi" Kimmo Kiljusen kaunistelematon tietopaketti kehitysavusta

[2] Matti Kääriäinen Kehitysavun kirous 2015, 5.

[3] Matti Kääriäinen Kehitysavun kirous 2015, 9–10.

[4] Matti Kääriäinen Kehitysavun kirous 2015, 15.

[5] Asia selviää Midnight Freemasons -sivustolta. http://www.midnightfreemasons.org/search?q=Reagan. Haettu 14.10.2022.

[6] https://www.thezimbabwemail.com/main/cia-told-to-come-clean-about-mugabe-1980-massacres-in-zimbabwe/ Haettu 14.10.2022.